Kaikessa mikä meitä pelottaa on yksi yhteinen tekijä. Pelkäämme tuntematonta. On vaikea lähteä kulkemaan siihen suuntaan, jota ei vielä tunne. Minulle yliopisto on aina ollut vieras kaukainen asia. Se ei ikinä kuuluisi minulle, enkä minä sinne. En ollut koskaan ajatellut lähteväni opiskelemaan, onhan viimeisestä opiskelustani kulunut yli kaksikymmentä vuotta. Viime tammikuussa koitti senhetkisen elämäni ensimmäinen päivä ja ajelin kohti Jyväskylän yliopistoa vähän sekavin tunnelmin. Olin hakenut ja päässyt opiskelemaan kirjoittamista Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Muutama kuukausi myöhemmin kirjoitin alla olevan tekstin. Teksti on muokattu katkelma oppimispäiväkirjasta, joka oli yksi viime kevään tehtävistä.
Sisäinen pikkutyttö
Aikataulullisesta syystä päätin yhdistää kaksi asiaa ja maalasin yhden näyttelytyön päiväkirjan kansikuvaksi. Kansikuvassa halusin tuoda esiin sitä tunnelmaa, mikä minulla on ollut kirjoittamisen suhteen. Matkalla muutoksen tiellä olen päästänyt sisäisen pikkutyttöni vapaaksi. Olen ihmetellyt eteen tulevia asioita ja olen yrittänyt kasvattaa kirjaimista sanoja ja lauseita. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, kun ensi kerran sain jotakin kasvamaan. Olin odottanut pitkään, miettinyt asioita, sanonut kysymykset ääneen ja tehnyt paljon töitä sen eteen, että sanat alkoivat tulla näkyviin. Olen tuntenut itseni yksinäiseksi kysymysten edessä.
Uuden äärellä
Tyttö kannessa on kuvaa minua uuden ihmeellisen äärellä. Tyttö seisoo hämärässä yksin mietteliäänä, hieman surumielisen näköisenä. Hän ei osaa aavistaa miten paljon tietoa ja taitoa hän on ottanut mukaansa matkan varrelta, mitä tulisi tarvitsemaan ja miten tietojansa voisi käyttää. Maalasin kastelukannun vasempaan käteen kuvaamaan sitä, kuinka olen tähän asti kirjoittanut vasemmalla kädellä. Jälkeä on kyllä syntynyt ja jotain olen oppinut. On aika vaihtaa kannu oikeaan käteen ja tarttua toimeen. Tyttö ei vielä tiedä mitä häneltä puuttuu. Kannussa ei ole vettä, eikä hänellä ole siemeniä mitä kasvattaa, mutta hänellä on taskut täynnä kirjoittamista vailla olevia ideoita ja kokemuksia. Kumpaakin kättä tarvitaan, toinen kylvää siemenen ja kirjoittaa tekstin, toinen kastelee, antaa ideoita, muokkaa ja ravitsee tekstiä.
Kysymyksiin vastaukset
Taustan yksinkertaisuus jättää tilaa mielikuvitukselle, antaa tilaa ajatella ja mietiskellä. Aikaa kuluu. Tyttö ilahtuu, kun näkee ensimmäisen taimen kasvavan ensin sanoiksi, sitten lauseeksi. Asiat valkenevat päivä päivältä ja tarinat alkavat syntyä kuin itsestään. Tyttö antaa ystävien lukea tarinoitaan. Hän alkaa uskoa itseensä, kun ystävät kannustavat häntä jatkamaan. Lopulta aurinko paistaa valaisten tienoon niin, että kokonainen runokirja pääsee kasvamaan kansien väliin. Tyttö on oppinut paljon, muttei riittävästi. Epävarmuus vaivaa yhä ja hän päättää lähteä opiskelemaan saadakseen kysymyksiinsä vastaukset. Hän hankkii vierelleen uusia ystäviä, joilta voi kysyä neuvoa ja joiden kanssa hän voi jakaa asioita. Sisäinen pikkutyttö minussa on kulkenut läpi epävarmuuden ja yrittänyt pärjätä yksin. Onneksi tyttö on saanut hyvää palautetta ja ymmärtänyt hakeutua opiskelemaan kirjoittamista. On tullut aika saada kysymyksiin vastaukset.
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Enää ei pelota
Olen oppinut kevään aikana paljon kirjoittamisesta mutta enemmän itsestäni. Olen pystynyt nauttimaan opiskelusta aivan erilailla kuin koskaan aiemmin. Olen saanut vastauksia mutta samaan aikaan on herännyt valtavasti uusia kysymyksiä ja halu ymmärtää asioita. Olen saanut kasvaa kirjoittajana yhdessä toisten epävarmojen ja keskeneräisten kanssa. Olemme kannustaneet toisiamme jatkamaan ja löytäneet toisistamme vahvat puolet. Yksinäinen Tyttö on saanut ystäviä, eikä enää pelkää.
