Olimme puolisoni kanssa haaveilleet lomamatkasta Saarenmaalle ja Hiiumaalle talvesta asti. Vihdoin koitti se odotettu heinäkuun päivä, jolloin pääsimme matkaan. Emme olleet suunnitelleet mitään tarkkaa reittiä vaan tarkoituksena oli katsella paikkoja ja edetä fiiliksen mukaan. Saavuimme Hiiumaalle vievälle lautalle iltapäivällä vietettyämme edellisen yön Saarenmaalla. Lautta lähti liikkeelle ja Ihmiset kiipesivät kannelle nauttimaan auringosta. Itse nautin maisemista kameran linssin läpi. Nuo kuvat olisivat minun matkamuistoni.
Lautan saavuttua satamaan kävimme ostoksilla paikallisessa todella pienessä kyläkaupassa. Emme vielä tienneet missä yöpyisimme, joten ostimme kyläkaupasta eväitä niin, että niillä pärjäisi aamuun asti.
– Tästä ajaa varmaan yli tunnin tämän saaren länsikärkeen. Katsotko mitä leirintäalueita siellä on. Haluan viedä sut merenrantaan katsomaan auringonlaskua. Puolisoni sanoo.
– Täällä on kartan mukaan useita leiripaikkoja. Käänny tuosta risteyksestä vasempaan, siitä pääsee päätielle. Vastaan ja jatkan…
– Mä ainakin haluan kerätä kiviä meren rannalta. Voisin tehdä yhdestä kivestä korun. Näin sellaisin ohjeen missä kivi oli virkattu verkon sisälle ja tehty siitä kaulakoru. Hienointa olisi löytää kivi, missä on reikä ja ripustaa siitä kaulaan. Eihän sellaisia ole, mutta ainahan saa haaveilla.
Matka jatkuu
Kuuma ilma ja koko päivän reissaaminen alkoi väsyttää. Meille saattaisi tulla kiire löytää paikka mistä näkisi auringonlaskun ja voisi ehkä yöpyäkin. Ajoimme pitkin rannikkoa kohti länttä ja pysähdyimme satamaan jäätelölle. Sataman vieressä oli leirintäalue, mutta paikka ei houkutellut kumpaakaan meistä jäämään pidemmäksi aikaa. Päätimme jatkaa matkaa ja vihdoin tulimme tielle minkä päässä oleva leirintäalue voisi olla sopiva meille.
Aurinko laskisi pian ja mietimme, voisimmeko pysäköidä auto rantaan ja jäädä autoon yöksi. Näkisimme ainakin auringonlaskun. Päätimme kuitenkin ajaa vielä hetken. Tie muuttui hiekkatieksi ja kapeni kapenemistaan. Tie kulki hyvin lähellä puiden runkoja ja auto heittelehti tien epätasaisuuden vuoksi. Hetken ajettuamme näimme meren kimaltavan puiden lomasta. Tien päässä näkyi iso portti ja leirintäalueen merkki.
Onko tämmöisiä paikkoja olemassa?
Paikka oli kuin jostain etelänmeren esitteestä. Pitkä hiekkaranta hohti valkoisena. Toisella puolella aluetta oli pieniä harmaita mökkejä, toisella puolella muutama isompi rakennus. Kun auto pysähtyi, ryntäsin ulos autosta.
– Hih. Ei voi olla totta. Ei voi. Miten ihana paikka. Miten tää on mahdollista. Tämmöinen paikka täällä. Toivottavasti tänne saa jäädä yöksi. Katso kuinka paljon surffilautoja… Hihkun ilosta ja osoittelen paikkoja sormella.
– Mähän sanoin, että me löydetään paikka missä yöpyä. En kyllä odottanut ihan näin hienoa paikkaa. Puolisoni vastaa ja ottaa minua kädestä kiinni.
Lähdimme kävelemään rantaa kohti. Hiekka upotti niin, että siinä oli vaikea kävellä. Riisuin sandaalini ja nostin aurinkolasit silmiltäni. Huomasimme kauempana miehen ajavan mönkijällä. Heilutimme miehelle ja hän ajoi luoksemme. Hän kertoi olevansa paikan omistaja ja kysyi miten voi auttaa. Kerroimme tarvitsevamme yöpymispaikan. Juttelimme hänen kanssaan hetken elämästämme ja unelmistamme.
Omistaja kertoi paikasta ja saimme kutsun illaksi hänen huvilalleen, joka sijaitsi keskellä aluetta aivan rantaviivan tuntumassa. Veimme tavaramme vuokraamaamme mökkiin ja sillä aikaa omistaja lämmitti meille saunan. Oli ihana rauhoittua pitkän matkan jälkeen. Saunasta juoksin innoissani uimaan. Jääkylmä vesi sai minut kirkaisemaan ja yhtä nopeasti, kun olin mennyt uimaan, tulin pois vedestä.
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Merenrannalla
Aurinko oli laskemassa ja kävelimme autiolla rannalla käsi-kädessä. Välillä irrotin otteeni puolisoni kädestä ja kävin poimimassa rantaviivan tuntumasta kiviä hupparin taskuuni.
– Kiitos, kun toit mut tänne. Kun istuimme äsken tuossa rantabaarin terassilla, oli tunne kuin olisimme maailman laidalla. Silmänkantamattomiin sinistä merta. Sanon liikuttuneena kaikesta kokemastani.
– Tämän halusin kanssasi kokea. Eikö olekin hienoa? Puolisoni kysyy ja katsoo minua silmiin.
– Nyt taivas värjää kaikki vaaleanpunaiseksi, hiekan, kivet… Katso mitä mä löysin hiekasta. Tai en tiedä voinko näyttää tän… Sä kun aina sanot, että saan sen mitä toivon. Että muka kaikki asiat vain tulee mulle. Otan käteni pois taskusta mutta pidän sen tiukasti nyrkissä.
– No mikä? Näytä. Puolisoni katsoo minua kysyvästi.
– No se mistä puhuin matkalla tänne. Se kivi, missä on reikä. Hih, nyt mulla on sellainen. Katso. Avaan käteni nyrkistä.
– Mitä? Löysit sen täältä? Eikös se ole niin, että saat sen mitä eniten toivot ja mitä kohti kävelet? Siksi minä olen täällä sinun kanssasi rakas ja sinulla on tuo kivi.
Puolisoni nappasi minut kainaloonsa ja kävelimme vielä hetken pitkin vedenrajaa. Saimme nauttia auringonlaskusta toistemme seurassa. Myöhemmin illalla kävimme vierailulla paikan omistajan luona kuulemassa hänen hienon elämäntarinansa.
Nautin hetkestä
Kotimatkalla muistelin tuota iltaa, tapahtumia rannalla ja sitä kuinka olin seuraavana aamuna herännyt aikaisin ja mennyt yksin rannalle kävelemään. Olin löytänyt rannalta monta muutakin reiällistä kiveä ja tajunnut, että tuo ranta on täynnä niitä. Olin iloinen, että olin illalla osannut nauttia juuri siitä löytyneestä kivestä, hetkestä ja seurasta. Olisinko löytänyt kiven, jos en olisi mennyt etsimään sitä? En tiedä.
Tuo kyseinen kivi on minulle arvokas, koska olen nähnyt vaivaa sen löytymisen eteen. Erityisen arvokkaan siitä tekee muisto siitä riemusta, jonka sen löytyminen aiheutti, eikä se menetä arvoaan, vaikka kiviä löytyi monta. Onhan olemassa monia muita samankaltaisia rantoja ja auringonlaskuja.
