”Suopursu kukkii. Rahkasammal aava, rannaton on täynnä tuoksua, mi hurmaa, huumaa. Sen jäykkä varsi ylpeästi kantaa kukinnon maan puoleen taipumatta yhtään tuumaa. Tuo karu kasvumaa ei saata lannistaa sen sielua niin ylpeää ja kuumaa.
Suopursu kukki siihen saakka, kunnes raukeaa. Sen kukka villi on ja pystypäinen. Se kukkii, vaikka tietää, ettei saavu poimijaa, ei löydä sitä toukomehiläinen. Ei karu kasvumaa voi sitä lannistaa, mi on niin ylpeä ja yksinäinen.”
-Asser Tervamäki
Kotipaikkani vierellä oli suo, jonne menin usein vaeltamaan. Suo oli jo silloin minulle houkutteleva paikka, jossa tunsin ihmeellistä rauhaa. Suo antoi aistielämyksiä, hiljaisuutta ja voimaantumista. Se vaali mielikuvitustani ja luovuuttani. Nuorena kirjoittelin runoja ja tarinoita. Mielikuvat ovat ihmisen elämän kantava voima. Ihminen rakentaa terveyttään ja myös jaksamistaan mielikuvien varassa.
Mielikuvien voima – suo elämän kehystarinana
”Nousta suosta” merkitsee selviytymistä, pois pääsemistä, vapautumista, joissakin tilanteissa myös psyykkisten voimien ”irrottautumista. Mielikuva kuumasta suosta ja ampiaisen pörinästä, sudenkorennon siipien suhinasta, samoin usva ja jäinen kylmyys leimaavat suokuvia. Toisaalta kauniit lammikot, kuihtuvat puut ja suon surumielisyys ovat tuttuja. Upottava sammal on oma mielikuvani tunteideni viidakosta. Tunteet pyrkivät ohjaamaan järkeä ja vievät sen mennessään. Sammal on pehmeää. Se edustaa koskettamisen syviä ja pehmeitä mielikuvia. Mielikuvat heijastuvat värikylläisinä ja jatkuvasti muuntuvina värien ja tunteiden syvyyden vaihdellessa.
Sipulin kuorintaa kohti omaa sisintä
Olen elämäni varrella kokenut erilaisia henkisiä tuskia. Noiden tuskien pakottamana olen ohjautunut kohti omaa sisintäni. Olen oivaltanut olevani itseni pahin vihollinen. On helppo piilottaa aidot tunteensa. Jopa niin, ettei lopulta itsekään saa niihin kosketusta. Taustalla vaikuttaa suunnaton pelko. Pelko samankaltaisista hylkäyskokemuksista, mitä lapsuudesta alkaen olen elämän varrella saanut kokea. Ihminen alkaa rakentaa ympärilleen suojamuureja.
Ensimmäinen kerros muodostuu pelon luomista tunteista kuten häpeä, viha, riittämättömyys, itsesääli, ylpeys. Kun noiden tunteiden kohtaaminen ja niiden kanssa eläminen kävi itselleni mahdottomaksi, kasasin niiden päälle aiemmin rooleja kuten kiltti tyttö, marttyyri, pelle, miellyttäjä, perfektionistinen suorittaja, mukava ja avulias lähimmäinen. Muutos johti toiseen. Ero, irtisanoutuminen työelämästä, ihmissuhdedramatiikka. Sitten kun elämä erinäisten roolien takana oli sietämätöntä, löysin selviytymisstrategioita liikunnasta, ihmissuhteiden muutoksista, uramuutoksesta, opiskelusta jne.
Lopulta elämän suorittaminen alkoi käydä voimille. Yksi vastoinkäyminen sai lumipalloefektin tavoin muitakin asioita tarkastelun alle. Lopulta kaikki se suorittaminen vailla omannäköistä elämää alkoi käydä voimille. Autopilottimainen elämän suorittaminen ei enää herkistänyt aidon elämän äärelle vaan tuntui kuin eläisin jonkun toisen minulle määrittämää roolia. Tunnollinen suorittaminen ei tuottanut kruunua pään päälle. Päinvastoin. Aloin voida pahoin omassa elämässäni. Yhteiskunta ympärillä suosi toimintamalliani elää suorittamisen äärirajoilla. Tunnistin kuitenkin keholliset viestit tästä pahoinvoinnista. Ympärillä olevat signaalit siitä, miten elämä vaati minulta yhä enemmän, saivat minut yrittämään entistä lujemmin. Mitä kovempaa yritin, sitä syvemmälle suohon upposin. Elämästä tuli suohon uppoamisen jatkuvaa selviämiskamppailua. Tähän voi minunlaisellani herkällä ihmisellä johtaa asioiden kokonaisuus. Ongelmana tällöin on sekä liiallinen vaatimustaso itseä kohtaan, että ympärillä olevan yhteisön pahoinvoinnin ongelmat.
Kerros kerrokselta kuin sipulia kuorien olen pyrkinyt paikantamaan sisimmässäni tuon suunnattoman pelon alkulähteen. Kaiken taustalla on itsensä rakastetuksi kokemisen puute. Ihmisen tragedia elämässä on se, että ihminen hakee koko ikänsä rakastetuksi itsensä kokemisen tunnetta. Mikäli se on jäänyt vaillinaiseksi lapsena, ihminen hakee sitä koko lopun ikäänsä turvautuen erilaisiin riippuvuuksiin ja epäterveisiin ihmissuhteisiin. Tämä maailma on kylmä ja kolkko paikka ihmiselle, joka ei saa kokea rakkautta. Nykyään kiitän joka kokemastani päivästä ja hetkestä, pyrin kohtaamaan ihmisiä tasavertaisina ja antamaan sitä mitä olen itsekin ilmaiseksi saanut. Olemme täällä toisiamme varten, emmekä kilpailemassa toisiamme vastaan. Jokainen meistä on yhtä arvokas. Se on asia, mikä tämän ajan suorittamisessa ja kilpajuoksussa liian helposti unohtuu.
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Tuskasta luottamukseen
Mitä kauemmas olen siirtynyt turvaverkoista elämässäni, hellittänyt, päästänyt irti, sitä vapautuneempi ja luottavaisempi olo on elämästä tullut. Luovuin monesta isosta asiasta pienen ajan sisällä. Pitkä parisuhde ja vakituinen työura sekä tyhjenevän pesän syndrooma lasten itsenäistyttyä omille poluilleen. Sain irtipäästäessäni ja muokattuani elämää uudelleen vapautettua tilaa uudelle. Nyt elämässäni vallitsee luottamus ja hyvä energiataso sekä paljon selviytymisen välineitä. Omakohtainen kokemus vaativista asioista tuo luottamusta siihen, että elämää ei pidä arvottaa hyviin ja huonoihin kokemuksiin. On vain elämä, osa pitkää suotarinaa, jossa vaihtelevat kauneuden ja rumuuden kokemat, hetket, jotka ovat itsessään yhtä arvokkaita. Kokonaisuutena ne muodostavat elämäni suosta selviytymistarinan, joka kantaa eteenpäin.
J.L: Runebergin Saarijärven Paavosta lähtien on ilmennyt suomalaisten arvostama sisu: peräänantamattomuus ja jääräpäisyys. Samalla kun suo on ollut jotakin voitettavaa ja alistettavaa, se on ollut suomalainen omakuva: ”Suomalainen alakuloinen suo on kuin suomalainen kansanluonne: hiljainen, vaatimaton, enimmiltään surumielinen, vaikeasti tavoitettava ja pehmeä, mutta silti uskomattoman elinvoimainen ja tarkemmin tutustuttaessa tavattoman rikas, moni-ilmeinen, elämää pursuava ja ajoittain äänekäskin.”
Suomalaiset rakastavat selviytyjiä. He rakastavat ihmisiä, jotka pääsevät vaikeuksistaan, vapautuvat kahleistaan, kantavat vaikeutensa uhrautuen, vaikertamatta, tai löytävät itsensä, sisäisen tulensa tai uskon itseensä. Suon voi nähdä terapeuttisena prosessina. Ihminen voi rämpiä suon eli elämänsä pohjamutia myöten, päästä jälleen etenemään pitkospuita pitkin ja nähdä kaiken muuttuvan taas paremmaksi. Paradoksi ohjaa terveysajattelua; ihminen sairastuu, uppoaa suohon; tai hän paranee ja nousee suosta. Suomalainen näkee suosta nousemisessa eräänlaisen pyhän rituaalin. Ihminen on oman elämäntarinansa ymmärtämisen kautta nähnyt itsensä ja selviytynyt. Ilman ihmistä kuvaavaa tarinaa ei ihmistä ole. Ilman selviytymistarinaa ei nousta suosta. Jokainen meistä on oman elämänsä sankari. Meistä kerrottava tai meidän kertomamme elämäntarina herättää meidät eloon.
