Tätä tekstiä kirjoittaessani vietetään Suomen luonnon päivää. Mitä luonto merkitsee sinulle?
Luonto on aina ollut iso osa mun elämää. Mä oon kasvanut keskellä luontoa ja metsää. Jokaista vuodenvaihdetta on eletty luonnon omaa sykliä seuraten, sen antimia hyödyntäen ja niistä nauttien. Keväällä on odotettu lumen sulamista ja ensimmäisten kevätkukkien nousemista. Jokaisen kevään leskenlehdet, sini- ja valkovuokot on ollut aina taattu kevään ja alkavan kesän merkki. Silloin ihana paju kukkii pehmeine pajunkissoineen ja puihin tulee vihreät hiirenkorvat. Sitten jo seuraavaksi odottaa ensimmäistä kevään perhosta, kuka tulee ensimmäisenä tervehtimään uuden kevään merkkinä?
Keväällä kylvettiin siemenet maahan, istutettiin kukkia ja taimia. Syksyllä käännettiin kasvimaa ja keväällä lumen jälkeen sitä pinnalta vielä hieman muokattiin uutta istuttamista varten. Muistan edelleen lapsuuden ajalta miltä kasvihuoneessa tuoksui ja millainen trooppinen lämpö ja kosteus siellä oli. Kasvihuoneessa tuoksui pistävän ihana tomaatti ja sieltä saatiin joka kesä huikea määrä ihanan makuisia kasviksia, sellaisia joita ei kaupasta saa!
Kasvimaalla puuhasteltiin kesän aikana paljon ja äiti keräsi villiyrttejä heti alkukeväästä, huhti- tai toukokuusta alkaen. Äidin kainalossa, olen kulkenut mukana metsässä jo ihan pienenä vauvana. Äiti vietti siellä oikeasti todella paljon aikaa ja oli sellainen metsän oma menninkäinen. Äidin rakkaus metsiä kohtaan oli käsin kosketeltavissa ja hän tunsi ja suri suuresti jokaista hakattua metsää. Hän tunsi sen, kuin omassa nahassaan. Suurin osa mun lapsuusajan muistoista liittyy jollain tavalla joko luontoon tai eläimiin. Niillä oli ihan erityinen paikka äitini sydämessä ja siksi hän halusi niistä minulle kaiken tietämänsä opettaa. Minulla on tapana sanoa, että luontoyhteys on siirtynyt minuun äidiltä, jo äidinmaidossa, sillä äiti imetti minua jopa 4 vuoden ajan!
Keväällä meillä kotona kerittiin lampaat ja päästettiin laitumelle, kanat siinä seurasivat perässä pihapiiriin asustelemaan ja kananmunia ja pesiä saikin metsästää aina välillä niiden piiloista heinikosta, missä kävivät ”salaa” hautomassa. Kanit asuivat myös lampaiden kanssa, kissat ja koirat meillä kotona talossa. Joka vuosi äiti keräsi mielettömän paljon marjoja ja sieniä. Marjat riittivät mehuiksi, hilloiksi ja hyytelöiksi ja silti niitä oli vielä pakkasessakin niin paljon, että kaikkia ei tullut edes syötyä saman talven aikana.
Äiti toi mulle usein jänniä ylläreitä mukanaan ja yksi mieleenpainuvin oli tuliainen suolta, mistä äiti keräsi lakkoja. Siellä kasvaa myös kärpäsloukku ts. kihokkisukuun kuuluva lihansyöjäkasvi. Niitä äiti toi välillä mulle! Sain tietty tulla itsekin mukaan metsään, sillä äiti tykkäsi opettaa kaikkia löytämiään salaisia sienipaikkoja. Yksi tanskandogeista oli usein myös mukana. Erikoisin kokemus koiran kanssa metsästä on jäänyt mieleen, kun koira löysi ilveksen poikaset. Me ihmeteltiin, että mitä se haukkuu ja kun mentiin paikalle, siellä oli kaksi sähisevää ilveksen poikasta. Onneksi emo ei ollut sillon paikalla, olisi voinut käydä huonosti. Nämä ovat kuitenkin juuri niitä kokemuksia, jotka jää ikuisesti mieleen ja joista puhutaan aina vuosi toisensa jälkeen.
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Joka kesä kerättiin myös viljeltyjä mansikoita ja niitä sai syödä vatsan täydeltä tuoreena jo kerätessä. Tuoretta hunajaa haettiin mehiläistilalta ja sitä me laitettiin mansikoiden päälle. Se oli silloin, niitä kesän juttuja. Käytiin mökillä, joka ei niinkään ollut mökki, vaan äidin laspuudenkoti Hämeenkoskella, Lahden lähellä. Siellä uitiin ja pestiin hiukset järvessä, kerättiin kurjenkelloja, metsämansikoita ja kulleroita. Joka juhannus tehtiin taikoja ja kerättiin tyynyn alle kukkia. Sielläkin istutettiin joka vuosi hurjan paljon kukkia, odotettiin jännityksellä, että mitkä kukat herää talven jälkeen jälleen meidän iloksemme kukkimaan. Loppukesästä syötiin ja kerättiin omenat ja luumut puista.
Äidin äiti, mummuni oli kätilö ja hänellä oli mehiläisiä. Mehiläiset ja hunaja siis kuuluivat äitini lapsuuteen ja koen, että on niin luonnollista ajatella, että kätilö ja vanhan kansan parannus ja perinteet ovat kulkeneet mukana matkassa ja sukupolvelta toiselle. Hunajaa käytettiin sokerin sijaan luonnollisesti makeutukseen, mutta hunaja on lisäksi antiseptinen ja antimikrobinen. Sillä on perinteisesti hoidettu ihoa ja tietysti nautittu myös sisäisesti lääkkeenä. Etenkin propolis, eli mehiläisten valmistama kittivaha on tunnettu luonnon oma antibiootti. Ihan ensimmäiset luonnon lääkkeet opin jo pienenä. Tiesin, että ratamon lehdellä tyrehdytettiin haavat ja pajun oksasta sai salisyylihappoa kuumeeseen ja särkyihin.
Voin sanoa, että tylsää mulla ei lapsuudessa koskaan ollut, sillä me tehtiin äidin kanssa yhdessä tosi paljon kaikkea ja jos ei muuta, niin leikin eläinten kanssa tai ulkona luonnossa. Koko ajan tapahtui jotain tai sitten keksin itse, sillä mielikuvitusta ei multa puuttunut ja äitikin luki mulle paljon satuja.
Vaikka meiltä kotoa oli vähän matkaa kouluille, noin seitsemän kilometriä ja kavereitakaan ei paljoa ihan lähellä ollut, oon ihan mielettömän kiitollinen lapsuudestani maalla. Se on ollu huikea rikkaus, jota en ikinä vaihtais pois!
Nykyään asun kaupungissa, Helsingin Lauttasaaressa. Täällä on kuitenkin ihanasti luontoa ympärillä ja meri, jota rakastan. Luontoon pääsen hetkessä, meren äärelle ja villiyrttejä keräämään. Metsää kaipaan eniten ja sinne kun pääsen, tunnen aina olevani kotona.
