Kun elämässä on ollut lähekkäin sekä syntymä, että kuolema, se laittaa miettimään kaiken tarkoitusta. Kummassakin kun on kyse rakkaudesta.
Ensimmäisen lapseni synnyttyä en tiennyt mitä elämässäni tulee tapahtumaan muutaman kuukauden kuluttua. Vauvakupla puhkaistiin äkisti ja rajusti. Siitä lähti sellainen tunteiden vyöry, että juuri nyt en voi muuta kuin ihmetellä, että kuinka siitä selvisin?
Niin klisee kuin se onkin, elämän kriiseissä ja taitekohdissa läheiset ja rakkaus punnitaan. Saa todellisen muistutuksen siitä, mitä se aito oikea rakkaus onkaan.
Elämässäni oli hetken nousujohteinen aika. Ensimmäinen lapseni syntyi. Paljon asioita loksahteli paikalleen. Rakkaus oli vahvasti läsnä.
Mutta sitten.
Pitääkö “itku pitkästä ilosta” todella paikkaansa? Miksi täydellinen onnenhuumani katkaistiin niin rajusti? Läheisen kuoleman jälkeen huomasin pyöritteleväni miksi-kysymystä usein. Uskallanko enää luottaa elämään? Palautuuko se enää koskaan ennalleen? Mitä minusta on enää jäljellä? Mikä minun tehtäväni täällä on?
Ymmärsin antaa aikaa, onneksi. Mennä pienin askelin eteenpäin, edelleen. Läheisen kuoleman jälkeen tuli sumu. Sumu verhosi, antoi suojan. Suojan siihen asti kunnes tunteiden oli aika tulla. Ja nehän tuli, mutta turvallisesti. Nyt minulla vihdoin oli turvallista tuntea. Luhistumisenkin hetkellä koin rakkautta. Suojaa läheisistäni.
Miten valtavan eheyttävä on se tunne, että kaikesta tunnemyrskystä ja ailahtelevaisuudesta huolimatta sinua rakastetaan ehdoitta. Sinun huutoosi vastataan halauksella ja vihaasi ymmärryksellä. Myötäelämisen hetkissä rakkaus tuntuu käsin kosketeltavalta.
Surun kohdannutta kannattaa lähestyä, mutta vain jos se tuntuu oikealta ja luontevalta. On rakkautta ymmärtää niitä, joille kohtaaminen on vaikeaa. Ajattelen, että ajan kanssa. Ajan kanssa heilläkin on joskus helpompaa kohdata. En ole itsekään aina osannut enkä pystynyt.
On rakkautta myös antaa itselleen aikaa. Oli se asia tai tunne mikä tahansa. Joskus ne tunteet katoaa. Joskus ne tuntuu olevan hyvinkin lähellä.
Meillä on yhtä monta erilaista kokemusta kuin on ihmisiäkin. Kaikilla omansa. Kaikissa elämänvaiheissa. Kukaan muu ei voi tulla sinulle kertomaan, miten tätä elämää kannattaa elää tai tuntea. Vain yksin sinä tiedät mikä sinulle on hyväksi. On rakkautta kuunnella itseään.
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Itselläni on ollut pitkä tie rakkauden löytämiseen. Tunnetaideterapian kautta ymmärsin, että minä itse olen vastuussa itsestäni ja tunteistani. Täytyi kohdata rakkaudettomuus itsessä. Täytyi ymmärtää, että minä itse olen rakkauden este.
Olen sittemmin raivannut esteitä jotta rakkaus löytäisi. Olen joskus raivannut myös raivoisasti. Jopa väkivaltaisesti. Tällä tarkoitan, että olen liian nopeasti ja voimakkaasti, jopa väkisin lähtenyt kohtaamaan elämäni kipeitä asioita. Se ei ole ollut hyväksi ja ymmärsin sen kun kehooni puhkesi krooninen sairaus. Täytyi oppia ensin rakastamaan itseään, jotta voi rakastaa toista.
Vain itseään tutkimalla löytää. Elämään tulleet ihmiset ovat hienoja peilejä ja ovat avuksi sinun itsetuntemukseesi. Anna itsellesi mahdollisuus hyvään. Alkuun ei tarvitse muuta.
Uskon, että tilaamme universumilta sen mitä tarvitsemme. Aina sitä ei ole helppo uskoa, mutta ajan kuluessa huomaan sen todella toteutuvan.
Olen selviytynyt tähän asti, uskoakseni, rakkauden voimalla. Kun kaikki muu riisutaan, jäljelle jää rakkaus. Millään muulla ei ole merkitystä.
Toivon sydämestäni, että saat kokea aitoa hyväksyvää rakkautta elämänpolullasi.
Paljon armollisuutta ja lempeitä aikoja sinulle toivottaen,
Anniina Mäkiluoto
Artikkelin kirjoittaja Anniina Mäkiluoto on Tunnetaideterapeutti Kirkkonummelta. Hän valmistui Kairon Instituutista syksyllä 2017 ja aloitti terapeutin työn sivutoimisesti. Luonto ja luonnon keskellä eläminen on Anniinalle elämäntapa.
