Oli aika mun elämässä, jolloin voin usein huonosti, mieli oli maassa ja mulla oli paha olla. Jossain vaiheessa ihan havahduin ajatukseen, että oonko mä jotenkin epätasapainoinen ihminen. Musta tuntui, että mun mielialat meni jotenkin vuoristorataa. Se tunne ja kokemus oli siis sellainen, että mun mieli oli jotain hallitsematonta minussa, joka liplatteli, aaltoili ja välillä myrskysi ihan miten sattuu.
Sellainen irrallinen hallitsemattomuuden tunne aiheutti pelkoa, epävarmuutta ja ahdistusta. ”Se ajatuskin, oikeesti, että mä en olisikaan ihan terve ja epävarmuus. Milloinkohan se mieli taas päättää ailahdella?”. Sen olotilan kesto oli myös täysin määrittelemätön, eli kokemuksessani olin aseeton mieleni edessä, enkä pystynyt vaikuttamaan siihen mitenkään.
Oikeuttaminen
Tuohon aikaan, joskus reilun parin kympin iässä, mä myös oikeutin itselleni sen, siis sen pahan olon ja sitä seuraavan eristäytymisen. Se meni vähän niin kuin niin, et jos mulla oli paha olla, niin sen kyllä varmasti jokainen ympäristössä näki, varsinkin ne kaikkein läheisimmät ja rakkaimmat ihmiset, saattoivat saada jäätävää, hyvin kylmää, etäistä ja pois työntävää energiaa osakseen. En mä mielestäni ilkeä ollut, enkä sinänsä mitään rumaa ole toisille sanonut, mut mä oikeutin sillä pahalla ololla sen, että sain olla kylmä ja etäinen, sulkeuduin ja eristäydyin visusti omaan kuoreeni. Mulla on vaikeaa ja siksi mä saan olla etäinen ja jokaisen lähellä olevan tulee ymmärtää mun pahaa oloa. Siinä oli aika itsekäs energia.
Muistan ihan elävästi senkin, miten joku läheisen aikaansaama hymyily saattoi ärsyttää ihan hirveästi, koska eihän se sopinut ollenkaan yhteen mun olon kanssa, se hymy. Siitä tuli tosi ristiriitainen olo ja edelleen vaan halusin olla takertuneena omaan olooni. Mä valitsin sen.
Mikä on totta?
Se paha olotila oli mun todellisuus. Mä koin ettei mun olo ollut mun hallittavissa. Se oli erillistä, se tuli jostain, ihan yhtäkkiä siis, mun kokemuksessa, jostain mun ulkopuolelta. Mun todellisuuden kautta tuli kokemus myös siitä, että kun mun läheiset yrittivät tulla lähelle ja saada yhteyttä minuun, koin että ihmiset vaatii multa jotain. Ihan kuin ne tahtoisivat fyysisesti osan ja palan musta. Pahimmillaan olin todella ahdistunut ja mun oli vaikea edes puhua ja mua ihan inhotti se miten joku halusivat ja oikein pyysivät mua lähelleen. Voin vain kuvitella, miltä tämä on tuntunut.
”Anteeksi, olen todella pahoillani, että käännyin omassa olossani sisäänpäin, enkä osannut silloin nähdä oman ahdistukseni yli, tai läpi, Sinua. Anteeksi.”
Kun läheinen ihminen yritti saada mua puhumaan, kertomaan mikä on, niin siitä syntyi ihan mieletön paine ja painostuksen tunne ja sekin ahdisti vaan entistä enemmän. En mä tiennyt ollenkaan, mikä mulla oli, paitsi sen mun siinä hetkessä olevan kokemuksen ahdistuksesta, jonka tietenkin liitin siihen kysyjään siinä hetkessä, siihen ihmiseen joka yritti rakkaudesta tai huolesta käsin saada luotua muhun yhteyttä ja saada mut ulos mun kuoresta.
Mä näen nyt, miten pahasti olin jumissa, niin lukossa ja niin kiinni mun mielen sanoittamassa todellisuudessa. Hyvin moni suhde päättyi eroon osittain siitä syystä, että mua ahdisti. Kun mä koin, että se ihminen alkoi ahdistaa mua, että se tuli hänestä, oli luonnollista, että halusin myös kauemmas tästä ”ahdistuksen lähteestä”, siitä ihmisestä, kun mä mielsin sen niin.
Hyvin usein löysin itseni nuorempana myös tilanteesta, jossa koin toistuvasti jonkun ajan kuluttua, että suhteesta puuttuu jotakin. Se ei jollain tavalla tyydyttänyt, antanut mulle täyttymystä- jotain sellaista, mitä aina vaan etsin, itseni ulkopuolelta.
Minulle nämä ovat olleet huikean hyviä esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun mieli kääntyy jotakin vastaan ja keskittyy näkemään huonoa, niin se keksii ja näkee lisää huonoa ja hyvin nopeasti muitakin syitä, kuten tässä tapauksessa parisuhteessa vaikka siihen eroonkin. Toki täytyy tässä kohdassa todeta, ettei kaikki koettu ahdistus suhteessa toiseen ole tietenkään keksittyä tai kuviteltua. Jos joku käyttäytyy toistuvasti ja tahallisesti rumasti tai epäkunnoittavasti sinua kohtaan, asiasta puhumisen ja sen työstämisenkin jälkeen, kannattaa todella vakavasti harkita painaa kaasua ja jatkaa matkaa. Tällainen suhde rikkoo ihmisen ennemmin tai myöhemmin, eikä johda mihinkään hyvään.
Kun läheisyys ahdistaa toista
Mä olen kokenut myös tämän tarinan toisen puolen. Sen, että joku todella kokee, että minä aiheutan läheisyydelläni ahdistusta. Silloin nuorempana uskoin toisen kokemukseen, joka oli hänelle totta ja koitin muuttaa omaa tapaani tulla toisen lähelle, olla toisen lähellä ja kysyä ikäänkuin lupaa tai varovaisesti kokeilla, että onko minun läheisyys toiselle just nyt ok. Se tuntui kyllä pahalta ja osittain koin sen johtuvan minusta, otin sen henkilökohtaisesti ja itseeni. Opin myös todella herkästi huomaamaan toisen olotilan sävyjä, mutta myös samalla tukahduttamaan omia tarpeitani tai sysäämään niitä sivuun toissijaisena, kun toista ahdisti.
Suhteessa itseen ja toiseen
Suhde itseeni on ollut todella haastava, joten voi vaan kysyä, kuinka haastavaa silloin suhde toiseen on ollut. Varsinaista vuoristorataa sekin. Kun itse olen ollut täysin hämärän peitossa siitä, kuka olen ja mitä olen tullut tänne maailmaan tekemään, tai mitä oikeasti tahdon elämässäni toteuttaa, voin tässä vaiheessa todeta, etten kyllä ainakaan aiemmin tiennyt yhtään mitä halusin tai en ainakaan uskaltanut haluta tai ymmärtänyt kuunnella sitä, mitä mun sisin viestitti. Vakuuttelin kyllä muita ja itseäni sen sijaan ihan kiitettävästi siitä, että olisin tiennyt, koska halusin tietenkin uskoa tietäväni.
Ennen kun todella tuntee, että tietää, millaista omaa todellisuutta tahtoo täällä ihmiskehossaan ilmentää, voi olla aika haastavaa osata valita siihen vierelle sellaista sopivaa kumppania, joka täydentäisi sitä kokonaisuutta tasapainoisesti ja pidemmäksi aikaa. Toki joskus palaset loksahtaa, vaikka itse vielä etsisikin paikkaansa ja joskus todella tietää ja sitten myöhemmin muuttuu, kasvaa ja kehittyy ja matka jatkuu. Ei oikeasti ole mitään oikeaa tai väärää reittiä onneen. Jokaisella on oma polku kuljettavanaan. Mä näen myös tosi vahvasti, että jokainen suhde toiseen ihmiseen, on vienyt mua aina eteenpäin jollain tavalla. Jokaisessa suhteessa olen oppinut lisää itsestäni, ihmisyydestä ja itsestäni suhteessa toiseen.
En usko vääriin ihmisiin tai valintoihin. Uskon, että kaikki kohtaamamme ihmiset ovat meille oikeita ja he tulevat syystä meidän elämään, tuomaan meille jotakin sellaista, jota me tarvitsemme, juuri sillä hetkellä. Joskus tämä ihminen voi olla se kumppani, tai ystävä, tai vaikka ihan vaan ohikulkeva tuntematon henkilö joka hymyilee tai iskee silmää kadulla vastaan tullessa juuri oikealla hetkellä.
Mieli työkaluna
Meidän mieli on ihan huikea ajattelun väline ja työkalu. Sillä me saadaan aikaan asioita, voidaan suunnitella ja johdattaa itseämme eteenpäin määrätietoisesti juuri haluamaamme suuntaan. Me voidaan mielen voimalla analysoida, ratkaista, pohtia ja työstää asioita ja nimeomaan tehdä kaikkea sitä, mihin me tarvitsemme ajattelua työkaluna.
Yksi pysäyttävin kokemus mielestä oli se hetki, kun mä tajusin, miten paljon mun mieli oli puhunut mulle rumaa itsestäni. Yhtäkkiä mä aloin ymmärtää miten olin arvostellut itseäni, sättinyt ja vaatinut, myöntynyt ja pakottanut tekemään asioita, joita en oikeasti olisi halunut tehdä. Mä jäin kiinni itselleni, että kaikista elämäni kaltoin kohtelun kokemuksista, se olinkin minä itse, joka olin kohdellut itseäni kaltoin kaikkein pahimmalla tavalla. Miten, kysyt kenties? Kaikki yllä mainitsemani nivoutuu yhteen lauseeseen; mä en yksinkertaisesti rakastanut itseäni. Siitä syystä annoin muiden kohdella itseäni epäkunnioittavasti, siitä syystä en asettanut omia rajojani, siitä syystä kestin ja sanoin kyllä vaikka halusin sanoa ei. Siitä syystä myös peilikuvaa katsoessani koin, etten ollut riittävä ja arvostelin itseäni, pakotin suorittamaan ja olemaan jotakin, mistä kuvittelin ansaitsevani hyväksynnän ja rakkauden, koska mä todella uskoin, että rakkaus pitää ansaita.
Kun verhot aukeaa
Mä en rakastanut itseäni. Sen ekan kerran oivalluksen jälkeen hätäännyin jopa hetkeksi, että kuulenko mä sen uudelleen, erotanko mielen höpötykset tietoisella läsnäololla toisenkin kerran. Ja kyllä, ei ollut sellaista hätää, sain todeta. Kun verhot kerran aukeaa ja pääsee ikäänkuin kurkistamaan niiden taakse, pääsee sinne kyllä uudelleen, itse asiassa yhä useammin ja vielä helpommin. Sen verhon voi jopa jättää auki niin, että kulku on vapaampaa jatkossakin, siinä ihmisyyden ja sisäisen äänen, sydämen, sielun – miksi sitä tahtoo kutsuakaan – vuoropuhelun välillä. Ymmärrettyäni oman osallisuuteni pahaan olooni, aloin tietoisesti ohjaamaan mieltä pois tästä pahan puhumisesta kohti positiivista joka kerta, kun ”jäin kiinni” siitä itselleni. En torunut itseäni siitä, ymmärsin sen sijaan, rakastin ja tarjosin tietoisesti itselleni jotakin kaunista ajateltavaa.
Opin ja ymmärsin, että se mihin mieli kiinnittyy ja keskittyy, on se sitten hyvä tai huono, niin sitä se näkee lisää ja vetää ikään kuin puoleensa. Silloin, kun mulla oli toistuvasti paha olla, mä hyvin todennäköisesti puhuin mielessäni pahaa itsestäni, jonkinlaista itseäni alentavaa mantraa toistin ja se levisi myös mun ympäristööni. Tulkitsin muita ja heidän puheitaan ja katseitakin. Yritin jopa arvailla mitä pahaa joku voi minusta ajatella! Nyt kun ajattelen niin huh, tosi hurjaa ja surullistakin, mutta hyvin inhimillistä ja ymmärrettävää. Kaikki nämä tarinat puhuvat sitä samaa kieltä.
Syvin toiveemme
Mikä siis puuttui ja mitä halusin syvimmilläni kokea? Mitä me kaikki syvällä sisällämme haluamme tuntea? Vastaus tähän on, että me halutaan tuntea, että me ollaan rakastettuja. Oivallus tässä kuitenkin on se, että se rakkaus on jo meissä ja meidän tulee tunnistaa se, eikä etsiä sitä epätoivoisesti ulkopuolelta. Ulkoa tuleva rakkaus on ihanaa, mutta se ei voi ikinä täyttää meitä kokonaan. Tämän lisäksi kaikenlainen ihailu, fyysinen tai vaikka materiaan kohdistuva huomio ei myöskään ole rakkautta, vaikka nämä sekoittuvat helposti mielessä keskenään ja niitä voidaan käyttää kompensoimaan syvän rakkauden tarvetta ja kaipuuta. Voitte siis tahoillanne miettiä, miltä tällainen tuntuisi, ihan kenestä tahansa. Ihan kuin eläisi jatkuvassa vajeessa, tai sitten arvostelun ja kritiikin alla, jos mielessä pohtii koko ajan mitä muut miettii. Eikä ihme sinänsä, etten tiennyt miten päin olisin, jotta olisi hyvä, kunnes tajusin, että ainoa mahdollisuus täällä tässä maailmassa on olla minä, minunlainen tyyppi ja tehdä tasan niitä juttuja, jotka tuntuu musta hyvälle, ilman että tarvitsisi pyrkiä erityisesti miellyttämään ketään tai ainakaan ansaitsemaan arvostusta ja rakkautta, jotka lähtökohtaisesti kuuluvat meille kaikille.
Oli äärettömän vapauttavaa ymmärtää, että minä voin luottaa itseeni ilman, että mun tarvitsee kysyä keneltäkään mielipidettä siitä, olenko mä riittävä, kelpaako mun ajatukset tai oonko hyvä näin tai noin. Mun ei tarvinnut enää hakea hyväksyntää muilta, kun hyväksyin itseni. Hitsi mikä oivallus! Onneksi mä tajusin tämän, enkä edelleen elä epävarmuuden kahleissa.
Mun täytyy myös lisätä tähän, että koko nuoruuden ja varhaisen aikuisuudenkin olin osa montaa eri ryhmää ja porukkaa, ilman kokemusta siitä, että kuuluisin ihan 100% johonkin. Nyt voin sanoa syvällä rakkauden äänellä löytäneeni mun ihmisiä ympärilleni, mun perheen, mut ensin mun täyty ”löytää” itseni. Kaikki vastauksethan oli koko ajan mun edessä, mutta mä en vaan luottanut itseeni tarpeeksi, et olisin kuunnellut ja nähnyt niitä.
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Voit valita
Eräs tärkeä asia, jonka ymmärsin oli, että me voidaan oikeesti valita meidän fiilis ja hyvää fiilistä pitää myös ylläpitää ja hoitaa. Suhdetta itseensä tulee hoitaa, ihan niin kuin mitä tahansa suhdetta. Kohtaamme niin sanotun matalan energian tunteitakin väistämättä, koska ne on osa elämää ja elämässä tapahtuu asioita, jotka inhimillisellä tavalla tuottaa meille muitakin kuin huippufiiliksiä, kuten esimerkiksi surua, apatiaa tai pelkoa. Nämä tunteet ovat kaikki ok ja sallittuja ja on hyvä käydä ne läpi, ymmärtää mistä ne tulevat, ymmärtää niiden tuoma sanoma ja syvä merkitys ja hyväksyä ne osana ihmisyyttään, mutta myös tiedostaa, että niistä voi päästää irti, kun hetki on sopiva. Sinä itse voit päästää tunteistasi irti, eikä niin, että se tunne pitää sinut jumissa tai sinusta kiinni, kuin olisit loukussa.
Kuten tämän kirjoituksen alussa kerroin, koin, miten se paha olo tuli ja otti minut valtaansa, täysin hallitsemattomasti ja mieleni aaltoili ja myrskysi meren lailla. Kyllä, se oli mun kokemus, koska mä uskoin kokemukseeni ja pidin sitä totuutena. Silloin se todella ilmentyi hallitsemattomana mielen ailahteluna ja pahana olona. Eli se miten näet asiat, on sun totuus, ellet sitten kyseenalaista asioita tietoisesti. Voit päättää mikä sun totuus on. Kaikki on siis siitä kiinni, mihin haluat uskoa, miten haluat nähdä asiat ja annatko tilaa erilaiselle totuudelle.
Mitä ikinä sun mieli sulle kertoo, sun tulisi muistaa, että se ei välttämättä ole aina totta, koska mieli tykkää kertoa tarinoita. Se takertuu monesti epäolennaiseen ja uskottelee meille kaikenlaisia satuja meistä itsestämme tai muista ihmisistä. Tutkimusten mukaan meillä on noin 50 000 ajatusta päivässä, joten siihen kyllä mahtuu kaikenlaista.
Mistä sitten tietää mikä on totta? Hyvä kysymys, mutta sä tunnet sun totuuden, sä voit itse määritellä sen ja mihin uskot ja se riittää. Totuus ei todellisuudessa ole mitään absoluuttista. Ihmiset voi loputtomiin taistella oman totuutensa puolesta yrittäen vakuutella muita ja saamaan toisia uskomaan siihen omaan totuuteen, joka on nykyään minusta ihan absurdia! Meillä kaikilla on oma totuutemme ja niin sen tulee olla. Sulla on kuitenkin oikeus määrittää sun totuus, joten luota sun tunteeseen, sun intuitioon siitä, mikä on sinulle hyvä, missä sinulla on levollinen olla ja sisäinen rauha. Se on sun totuus.
Paljon enemmän
Monesti ajatellaan, että minä olen yhtä kuin mun mieli, mutta itse en enää ajattele näin. Minä en ole mun mieli, minä en ole mun niin sanottu identiteetti tai mun persoona. Voi olla hyvä miettiä ja tunnustella ajatusta: Mitä tai mikä minä olen? Missä minä on? Voin vielä jatkaa tätä listaa. Minä en ole mun sosiaaliturvatunnus, minä ei ole yhtäkuin mun nimi, tai mun ammatit tai ikä. Voisin luetella olevani nainen, tytär, sisko, täti ja tyttöystävä, mutta minä en ole niitäkään. Minä en ole yhtäkuin mun hiukset, tai mun vaatteet, vartalo tai mikään mun persoonallisuuden piirre. Mikä minä sitten on?
Rakkaus
Tähän kaiken rinnalle tahdon nostaa rakkauden. Silloin kun rakkaus on läsnä meissä ja me tunnetaan se kehossa ja kaikkialla, silloin ei ole pahaa oloa tai ahdistusta. Jos sulla on huono fiilis, voit miettiä ja tunnustella, millä tavalla, et juuri nyt rakasta itseäsi. Missä kohtaa et anna rakkauden tuntua tai liikkua vapaasti. Millä tavalla et ole rehellinen itsellesi? Rehellisyyskin on rakkautta. Missä asiassa et kuuntele sisäistä ääntäsi ja totuuttasi? Suoritatko, pakotatko, pakenetko?
Kun tunnen, että rakkaus on minussa, kun se liikkuu vapaasti, on minulla hyvä olla, juuri nyt tässä hetkessä. Olen rehellinen itselleni kaikesta, myös ikävistä tuntemuksistani. Hyväksyn ne, mutta en takerru niihin. Kaikki nyt koetut huolet ja murheet, ovat todellisuudessa joko menneessä tai tulevassa, emme silloin ole kytkettyjä tähän hetkeen. Kun huomaan ajatusten kulkevan tuota rataa, koitan silloin palautua tähän nykyhetkeen, sillä tässä hetkessä on aina kaikki hyvin. Minä voin valita tuntea rakkauden kehossani ja sydämessäni ja voin antaa tälle halutessani värinkin, kun tunnustelen sitä. Tässä on harjoitus, jota voit jatkaa ja kokeilla. Anna tuon värin ja rakkauden valon laajentua kehossasi jokaiseen raajaan ja ihan jokaiseen soluun asti. Muistatko kysymyksen siitä, mikä minä on? Minä ja Sinä olemme tuo Rakkaus ja valo.
Lopuksi
Anna siis sisäisen valosi loistaa läpi kaiken pimeyden ja synkkyyden. Meillä jokaisella on joskus päiviä, jolloin tuntuu, että voisi ennemmin vetää peiton takas päälleen ja nukkua seuraavaan päivään ja kokeilla heräämistä huomenna uudelleen. Koita kuitenkin tällöin olla itsellesi armollinen ja koita etenkin olla itsellesi se rakkaus, jota sillä hetkellä kaikkein eniten kaipaat ja tarvitset. Ymmärrä ja hyväksy heikommat hetket ohi kiitävinä hetkinä, jotka eivät millään tavalla määritä sinua pysyvästi.
Kaikki tunteet, ihan koko tunneskaala kuuluu ihmisyyteen. On ihan ok tuntea surua, pelkoa, apatiaa ja ahdistustakin, mutta se mitä voit aina tehdä, on tuoda mieleen kaunis totuus siitä, mitä Sinä olet.
Tunnista samaistumatta ihmisyydessä tuntemasi matalan energian tunne ja sitten sielusi, sydämesi syvä korkealla liikkuva energeettinen totuus valosta ja rakkaudesta. Siinä keskiössä on hyvä olla, tasapainossa kaiken kanssa. Kun näet tämän, kun näet miten voit aina luottaa itseesi, voit aina palauttaa rakkauden luoksesi ja upottautua siihen, kieriä tai kellua sen päällä; miten ikinä mielesi tämän tahtoo parhaiten nähdä. Tiedä, että olet aina turvassa. Ei haittaa, vaikka välillä olis vähän paha olla, sillä nyt viimeistään voit kätkeä totuuden ja tiedon syvälle sydämeesi; Sinun ei koskaan tarvitse viipyä siellä pitkään.
Luota siihen, että jokainen koettelemus pimeydessä, auttaa Sinua jälleen vahvemmin valon luokse, Sinun luokse. Ole Oma Valosi ja muista, että Voit loistaa myös pimeyden keskellä.
