Lähettäessäni ystävälle linkkiä itsensä kehittämiseen liittyvään webinaariin mietin, että onko tässä lopulta mitään järkeä. Jatkuvasti kehittää itseään. Aina vain jotain uutta. Ajatus kävi pikaisesti noin mustavalkoisena mielessä ja muistin taas mikä siinä on olennaista itselleni.
Kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut niin läsnäolon taito ja hyväksyminen on matkalla kaikista tärkeintä. Jos nuo olennaisuudet pääsevät unohtumaan niin ei, silloin tässä ei olekaan mitään järkeä. Mutta niin kauan, kuin matkassa säilyy nautittavuus, on vain hienoa voida oppia ja kehittyä.
Itsensä kehittäminen ei ole onnellisuuspysäkki. Jos ajattelee vain, että ”sitten kun olen asiaa X, voin olla tyytyväinen.” Tuolla ajatuksella matkasta katoaa ilo ja siitä tulee suorittamista. Mitään maalia kun ei koskaan tule yksiselitteisesti todennäköisesti saavuttamaan. Tärkeintä onkin nauttia siitä mitä tekee. Minulle kehittyminen tuottaa iloa.
Minulle itsensä kehittäminen ei ole sama kuin, etten hyväksyisi itseäni. Minulle itseni kehittäminen on sitä, että muistan taas kuka olen. Kehittymisen kautta saan nähdä taas sen minän joka jäi matkasta lapsena. Sen aidon ytimeni jonka monenlaiset matkan varrella totuuksiksi imetyt uskomukset ovat peittäneet alleen.
Kehittyminen onkin enemmän pois oppimista niistä rajoittavista uskomuksista, joihin olin alkanut uskoa. Ja vapautumista siihen olemukseen joka olin ennen kuin yksikään vahingollinen uskomus oli saanut otetta minusta. Itsensä kehittäminen on myös uusien taitojen oppimista mutta nimenomaan sellaisten taitojen jotka rikastuttavat elämääni ja joista inspiroidun.
Itsensä kehittämisessä on kyse ennen kaikkea omaksi itsekseen tulemisesta. Siitä, että muistamme keitä tulimme tänne olemaan. Olemme niin paljon enemmän kuin uskomme. On aika palauttaa tuo usko ja nähdä itsensä uusin silmin. Tuon tiedon valossa saamme toteuttaa itseämme täydesti.
Itse en koe muuttuvani. Uskomukseni kyllä muuttuvat, mutta pysyvämmät perustukset minussa, ne aidot minuuden puitteet kuten luonne ja vahvuuteni on ja pysyy. Ne ovat saattaneet hautautua monen kerroksen alle, mutta siellä ne ovat olleet koko ajan. Kysymys onkin omien ominaisuuksieni muistamisesta ja ottamisesta käyttöön niin, että niistä on todella hyötyä oman elämäni kannalta itselleni ja muille.
En siis koe vuosien aikana juurikaan muuttuneeni vaikka ulospäin se varmasti näyttääkin vahvasti siltä. Ulkoinen elämäni onkin muuttunut huomattavasti. Se on merkki siitä, että pelkojeni ja ahdistusteni ote elämäni suhteen on löystynyt. Olen saanut itseni esiin niiden alta. Elän koko ajan enemmän sellaista elämää joka saa minut kokemaan suurempaa merkityksellisyyden tunnetta ja hyvinvointia. Se on itseni kehittämisen tulosta.
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Aiemmin pelon tunteet määrittelivät elämäni rajat. Nyt ne määrittelen ja löydän minä itse uudelleen. Elämäni ei ollutkaan lukittu pysymään pelkojeni kannalta mukavuusvyöhykkeellä. Niiden ulkopuolelta todellisuus vasta tuntuu alkaneen. Suurin ja upottavin suo on osaltani siltä osin kahlattu.
Tuo suoalue tuntui loputtomalta aikansa kun sitä kesti. Saappaat ovat hörppineet matkalla vettä jonkin verran, niin upottavaa ja vaikeakulkuista oli tuo maasto. Nyt kuitenkin tuntuu, että olen päässyt kuivemmalle ja kiinteämmälle maastolle.
Saappaat on aika laittaa kuivumaan ja on mahdollista edetä kepeämmin ja kuivemmin jaloin. Edelleenkään tietyt asiat eivät tunnu helpoilta ja vieläkin saan itseni kiinni kaikenlaisista hölmöistä rajoittavista ajatuksista. Niitä tulee olemaan aina ja niiden kanssa on hyvä oppia elämään. Mutta olen tavannut ja kohdannut omat suohirviöni ja kävellyt niiden ohi. Se on mahdollistanut minun nähdä myös nämä uudenlaiset maisemat.
Matka jatkuu ja minä katselen mielenkiinnolla maisemia. Koko ajan ne tuntuvat muuttuvan nautittavimmiksi. Ehkä kyky nauttia on myös jalostunut minussa. Siksi läsnäolon taito on matkalla ollessa kaikista tärkeintä. Muuten uudet maisemat karkaavat huomaamatta ohi.
Vaikka uskomukset ja menneisyyden kokemukset eivät olekaan oma vikamme, on meidän vastuullamme muuttaa ne.
Jokainen, joka menee itsensä kehittämisen polkua, joutuu kohtaamaan omat vaikeat tunteensa. Tuskin kukaan täällä aidosti pääsee siinä mielessä helpolla. Ja jos niin ajattelee, se on silkka harha.
Tukea ja toivoa me tarvitsemme varsinkin kun taivallamme vielä siellä omalla upottavalla suolla. Ja kertomuksia siitä millaiset maisemat meitä tuon suon jälkeen kenties odottaa. Se luo toivon, ja osoittaa, että olemme sittenkin kaikki samanlaisia. Meissä on enemmän asioita jotka yhdistävät meitä kuin erottavat. Ja meillä on valta yhdistää itsemme toisiin kohtaamalla itsemme. Tuo matka on tekemisen arvoinen.
