Olen viime aikoina tunnustellut erityisesti sitä miten paljon itseäni vastaan joudun toimimaan jos teen asioita siten miten meidät opetetaan toimimaan. Kun toimin kuten ”kuuluu” ja ”pitää” en kuuntele itseäni, en ole yhteydessä itseeni ja elän ulkoa päin tulevien ohjeiden mukaisesti. Olen silloin unohtanut itseni, laittanut itseni syrjään. Usein jos tästä opitusta alkaa poikkeamaan saa kuulla myös syyllistämistä niiltä jotka elää kuten ”kuuluu.” Toisille uhrautuminen ja suorittaminen on ainoa oikea tapa elää. Niin syvälle nuo lapsesta asti syötetyt uskomukset menevät.
Minkä vuoksi meidät opetetaan uhraamaan itsemme? Yhteisen hyvän vuoksiko? Missä me näemme sen ”yhteisen hyvän” kun henkinen pahoinvointi tuntuu vaan lisääntyvän? Materiaalisella tasolla ihmiskunta voi varmasti paljon paremmin kuin koskaan mutta sitä myöden myös juurettomuus lisääntyy. Materialismin kautta emme saa tyydytettyä syvimpiä tarpeitamme. Yhteyden kaipuu on valtava. Sen näkee addiktioiden määrästä.
Missä vaiheessa kadotamme yhteyden omaan itseemme? Matka hukkaan alkaa usein heti ensimmäisiltä luokilta. Lapsillemme aletaan opettaa määrätietoisesti viimeistään siinä vaiheessa miten ulkoa tulevien ohjeiden kuunteleminen on tärkeämpää kuin itsensä kuunteleminen. Itseasiassa en ole kouluaikoinani koskaan kuullut itsensä kuuntelemisen olevan millään tavalla tärkeää. Oikeastaan tarvetta sellaiseen ei ollut edes olemassa.
Onko ihme, että olemme aikuisena hukassa kun polku lähtee viemään täysin hakuammunnalla ulkopuolisten neuvojen saattelemana ties mihin suuntaan. Järki ja taloudellinen ajattelu on usein määrittelevä tekijä kompassinneulan suunnannäyttäjiksi. Rahasta on tullut kuin jumala, jota pitää palvoa.
Mitä rehellisemmäksi muutun itselleni sen paremmin alan voimaan ja sen kauempana se on yhteiskunnan vaatimuksista. Vauraus on minulle ennen kaikkea niiden asioiden tekemistä joita rakastan, jotka ovat minun arvojärjestyksessäni korkeimmalla. Olen myös löytänyt oman kutsumukseni itseäni kuunnellen. Kukaan ei koskaan ohjannut minua tähän suuntaan joten tiedän sen tulevan sisältäni.
Itseasiassa useinhan sisältä käsin nousevaa kutsumusta kyseenalaistetaan vahvasti ulkoapäin. Ja monet menestystarinat noudattelevat samaa kaavaa; ihminen ei ole antanut periksi unelmilleen vaikka tie olisi noussut monta kertaa pystyyn. Uskollisuus unelmalle on tuottanut tulosta. Minusta se osoittaa ennen kaikkea uskollisuutta itselleen. Harvoin luodaan mitään uutta jos vaan sopeudutaan. Visionäärin täytyy pitää oma unelmansa hengissä aluksi ehkä vain oman uskonsa avulla.
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Alan tuntea itseni koko ajan enemmän ja enemmän jonkinlaiseksi naturalistiksi, vaikka en perustakaan omalle kohdalleni juuri minkäänlaisista ismeistä. Ei, kyse ei ole tarpeesta riisua vaatteitaan (naturismi) vaan tarpeesta elää luonnon ehdoilla, erityisesti oman sisäisen luontoni. Kun olen uskollinen sisäiselle luonnolleni olen uskollinen luonnolle ylipäänsä. Ne ovat lopulta yhtä ja samaa.
Tiedostan, että mieleeni nouseva tarve luokitteluun tulee opitusta tavasta. On ihmisluonnolle tyypillistä luokitella asioita jotta voisi paremmin ymmärtää niitä. Toivoisin kuitenkin olevani luokituksistakin vapaa. Toivoisin, että voisimme nähdä toisemme suuntauksien, trendien, ismien, elämänkatsomusten ja kaiken muun erottelevan ja luokittelevan taas puhtaasti. Jotta voisimme nähdä toisemme puhtaasti meidät tulisi ensin nähdä itsemme puhtaasti.
Kun yhteys itseen on kadotettu, jäljellä on vain roolit ja luokitukset. Niiden purkaminen pois on ollut itselleni se suurin työ tullakseni tasapainoiseksi, terveeksi omaksi itsekseni ja löytääkseni kutsumukseni. Kaikki se mikä minulle opetettiin olikin pois opittavaa. Ja nyt ihmettelen koko ajan enemmän riisuttuna mihin tarvitsin kaiken sen rihkaman. Ehkä nähdäkseni miten kulttuurin ehdollistumat toimii.
Jokaisella meillä on erityisominaisuutemme jo lapsena. Näitä erityisominaisuuksia tukemalla uskon, että moni löytäisi suoremman reitin elämäntehtäväänsä. Uskon, että me kaikki synnymme tänne oman tehtävämme kera. Tuon tehtävän ei ole tarkoitus miellyttää ketään vaan jokaisen tehtävä on täyttää paikkansa. Lapsemme eivät kasva kopioiksemme jos emme heitä siihen opeta. Suurin lahja maailmalle on nähdä lapsemme sellaisinaan ja oppia heiltä.
Kun teemme työtä sydämestä käsin se sädehtii laajemmalle kuin koskaan uskoisimmekaan. Emme aina näe työmme vaikutusta mutta kun teemme sitä uskollisena itsellemme uskon, että sen positiivinen vaikutus leviää hyvin laajalle olipa se mitä tahansa. Ei ole olemassa pientä tehtävää, jos olemme oikealla paikallamme. Kilpailuun perustuva kulttuurimme opettaa kuitenkin jo kouluiästä asti laittamaan asioita paremmuusjärjestykseen. Ammatititkin ovat jossain sanattomassa paremmuusjärjestyksessä.
Usein se mitä arvostamme vähiten on kuitenkin tärkeintä. Itsestäänselvyydet menettävät helposti merkityksensä, mutta juuri ne luovat hyvän elämän. Ilman siivoajia jokaisen elämänlaatu kärsisi, kuitenkin heitä arvostetaan ammattihierarkiassa ehkä vähiten. Asioita ei tulisi arvottaa mielestäni ulkoapäin vaan sisäisen motivaation mittarilla. Itselleen ja työlleen uskollinen ihminen on aina lahja maailmalle. Jokainen työlleen sydämestään käsin omistautunut ihminen on suuri.
Kun ihminen pysähtyy itsensä äärelle hän voi pikkuhiljaa löytää takaisin maailman melusta kotiin. Hän voi saada yhteyden omaan itseensä ja kutsumukseensa. Sen lähempänä täällä maan päällä tallustellessa emme mielestäni voi olla omaa sieluamme, tosiolemustamme. Tosiolemuksemme on lahjamme maailmalle.
