Rakkauden pelko estää rakastumasta. Se estää tuon maailman luonnollisimman, suurta tyydytystä ja nautintoa tuovan asian tapahtuvan. Se estää toisen rakastumasta sinuun ja sinun rakastumista toiseen.
Selviytyäkseni olen oppinut tukahduttamaan tunteet
Haluan kertoa oman tarinani. Kun ekaluokkalaisena astuin koulubussiin, bussinkuljettajalla oli tapana sanoa “sieltä tulee tyttö jolla on yhtä iso reppu kuin tyttökin”. Eipä arvannut bussinkuljettaja mitä tarkoitti. Elämän reppuni ei suinkaan pienentynyt, vaan kasvoi tasaiseen tahtiin tytön kanssa. Taakka oli painava pienen tytön hartioille.
Olen koko elämäni elänyt pelon varjon alla. Perusturvani ei muodostunut silloin kun olisi pitänyt. Elämäni on ollut selviytymistä. Selviytymistä omien tunteiden kanssa, yksin. Arvatenkin kaikki tunteet on ollut pakko tukahduttaa, koska pieni lapsi ei osaa tunteita yksin käsitellä.
Kun pelon joutuu tukahduttamaan eikä sitä voi / uskalla kohdata, puhutaan antipelosta. Kun elää antipelkoisena, ihmisestä tulee karrikoidusti joko arka, uhkarohkea tai sekoitus kumpaakin.
Minä olen myös perinyt antipelon kummaltakin vanhemmalta. Minusta tuli siis sekä arka että uhkarohkea. Minusta kehittyi reippaan tytön- syndroomalla (Maaret Kallio) varustettu miellyttäjä. Selviytymiskeinoksi kehitin hymyn. “Se aina niin iloinen pikkutyttö” -sanonta oli hyvin yleinen mitä kuulen edelleen.
18-vuotiaana sairastuin masennukseen, juuri kun oma elämä piti alkaa ja vapaus koittaa. Miellyttäjänä ja iloisena ihmisenä kuitenkin salasin masennuksenikin usealta läheiseltä. Hymyilin aina vain. Olin reipas.
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Rakkauden pelko nostaa päätään uuden edessä
Nyt olen 27-vuotias ja elän hyvin voimakkaassa murroksessa. Tunnetaideterapian avulla olen saanut sipulia kuorittua sen verran, että oma itsenäinen identiteetti on alkanyt löytymään. Uskallan sanoa ei. Onnellisuuteni ei ole enää muiden ihmisten varassa. Vaikka kaikki ulkoinen romahtaisi, niin minun perusturvani pitää minut kasassa. Uskallan vihdoin elää!
Hyvin monet pelot kuitenkin asuu minussa vielä. Elämisen pelko yhtenä niistä. Uskallanko sittenkin? Mikä on pahinta mitä voi tapahtua jos teenkin omat ratkaisuni, vaikka siitä joku harmistuisikin?
Tällä hetkellä elämääni on tullut järkyttämään mies. Mies joka väittää, että olen ihana kaikkien tunteideni kanssa. Olen uuden edessä. Rakkauden pelko. Hylätyksi tulemisen pelko. Uskallanko nyt antaa mennä? Uskallanko antaa tunteiden viedä? Jos tämä ei onnistu, mitä sitten tapahtuu?
Päätin kertoa tunteistani. Rehellisesti. Otan pelkoni mukaan. Vierellä kulkemaan. En halua poistaa sitä elämästäni. Kun pelottaa niin pelottaa. Se on vain kohdattava, jotta jokin suuri pääsisi avautumaan.
Olen onnellinen, että juuri nyt pystyn sen tekemään. Tunnustamaan pelkoni silloin kun pelottaa.
Pelko on yksi meidän perustunteista ja elämisen tarkoitus ei ole työntää tunteita syrjään. Ne on voimakkaita ohjaajia meille. Niiden ei kuitenkaan ole tarkoitus estää meitä toimimasta. Niiden tarkoitus on käsitellä ja selvittää meille aiemmin tapahtuneita asioita, kenties traumaattisiakin.
Otathan kopin mitä kehosi ja mielesi sinulle tarjoilee?
