Tyttö oli ala-asteella suuressa kaupunkikoulussa. Eräänä päivänä tyttö tuli koulusta hyvin harmissaan. Opettaja oli sanonut, että hän ei ole tarpeeksi hyvä osallistuakseen koulujen välisiin hiihtokilpailuihin. Kilpailuihin saisivat osallistua vain ne, jotka olivat menestyneet hiihdossa tai jossakin muussa lajissa aiemmin. Tyttö piti liikunnasta, vaikkei se ollutkaan hänen vahvin puolensa.
Tyttö oli harmissaan asiasta ja päätti ottaa selvää voisiko hän osallistua, vaikka ei ole yhtä hyvä kuin muut. Juttelin tytön kanssa ja sanoin, että hänen kannattaa puhua opettajan kanssa asiasta. Mielessäni mietin, kuinka opettaja tyrmäisi tytön pyynnön ja valmistauduin juttelemaan tytön kanssa, kun hän tulisi koulusta kotiin. Seuraavana päivänä tyttö tuli koulusta hymyillen. Pitkien keskustelujen jälkeen, opettaja oli antanut hänelle luvan osallistua. Osallistumisen ehtona oli, että veisin hänet kilpailuihin, koska koulun tilaamassa kyydissä ei olisi tilaa.
Viimein koitti se päivä, jolloin pakkasimme sukset autoon ja lähdin viemään tyttöä kisoihin. Tyttö oli odottanut tuota päivää kovasti ja näki, että innostuksesta huolimatta häntä jännitti. Aurinko paistoi matalalta taivaalta. Kun saavuimme kisapaikalle, tytön kaverit tulivat halaamaan tyttöä.
Tyttö pääsi matkaan arvotun järjestyksen mukaan ensimmäisten joukossa. Odottelin tyttöä maaliviivan tuntumassa. Kaikki muut lapset tulivat maaliin, eikä tyttöä näkynyt. Vihdoin näin tytön hiihtävän kohti maalia kasvot loistaen ilosta. Maaliviivan jälkeen hän kaatui maahan. Hän oli antanut kaikkensa tuolla matkalla.
Nostin tytön ylös hangesta, halasin häntä ja sanoin, että hän oli hiihtänyt todella hienosti. Tyttö kertoi minulle, kuinka matkan aikana kaikki muut kilpailijat olivat ohittaneet hänet. Lumi oli tarttunut suksiin voiteluista huolimatta. Tytön suuntavaisto oli pettänyt matkalla ja hän oli eksynyt väärälle ladulle. Onneksi joku kilpailun järjestäjistä oli huomannut tilanteen ja ohjannut hänet takaisin oikealle ladulle.
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Vein tytön pukuhuoneeseen juomaan lämmintä kaakaota termospullosta. Tyttö otti pipon pois päästään ja pitkät vaaleat kosteat hiukset höyrysivät valoa vasten. Tyttö kysyi, kuinka hän oli pärjännyt kilpailussa. Jouduin toteamaan hänen jääneen viimeiseksi. Jäin odottamaan tytön reaktiota jännittyneenä. Tyttö sanoi hymyillen, että tämä on hänen elämänsä paras päivä tähän asti, koska hän sai osallistua näihin kisoihin, vaikkei olekaan niin hyvä kuin muut.
Kilpailu oli tärkeä tytölle, koska hän muisteli sitä vielä pitkiä aikoja jälkeenpäin yhtenä hänen elämänsä parhaista päivistä. Tämä päivä opetti myös minulle paljon elämästä. Tyttö oli päättänyt, että hän haluaa osallistua kilpailuun, joihin hänellä ei ollut pääsyä taitojensa puolesta. Hän neuvotteli itselleen paikan kilpailusta, nautti osallistumisesta ja iloitsi omasta saavutuksestaan vertaamatta itseään muihin. Tyttö oli tehnyt pidemmän matkan kuin muut, sillä hänen kilpailunsa maaliin pääsemiseksi oli alkanut ennen tuota kisapäivää. Uskon vahvasti, että tuon kilpailun merkitys oli tytölle paljon suurempi kuin monelle muulle kilpailuun osallistuneelle.
On ollut ilo seurata tytön kasvamista aikuiseksi ja huomata, kuinka hän kilpailee edelleen vain itsensä kanssa. Hän nauttii elämästä kyseenalaistaen vieläkin kaikkia ennalta määrättyjä sääntöjä, määräyksiä ja valmiita vastauksia. Eikä puolien pitäminen ole jäänyt vain hänen omiin asioihinsa. Hän ottaa kantaa ja vaikuttaa asioihin monesti myös parantaakseen muiden ihmisten asemaa ja mahdollisuuksia toteuttaa omia haaveitaan.
