Nainen, jonka päälle on pudonnut lentokone ja joka on selvinnyt siitä, on melkoinen sankari. Näin moni varmasti ajattelee Ulrika Björkstamista, jolle kävi 10 vuotta sitten erittäin vakava ja harvinainen onnettomuus. Vuonna 2008 Ulrika oli 29-vuotias, asui Mexico Cityssä, oli aviossa ja hänellä oli hyvä työ. Eräänä päivänä Ulrikan kävellessä tavalliseen tapaansa töistä pois, kaikki muuttui radikaalisti. Lentokone putosi hänen viereensä. Ulrika selvisi hengissä, mutta onnettomuus poltti hänen kasvonsa ja vartalonsa ihon.
Onnettomuus tuhosi terveyden vuosiksi ja aiheutti valtavan trauman, jonka käsittelemiseen Ulrikalla on mennyt aikaa. Nyt hän on kouluttautunut uuteen ammattiin ja löytänyt elämälleen uuden merkityksen. Ulrika ei silti halua sovittaa päällensä sankarin viittaa, vaikka tunnistaakin itsensä vahvaksi ihmiseksi. Hän ennemminkin kokee, että hän teki toipumisen tiellään sen minkä useimmat meistä olisivat tehneet: nousi ylös ja selviytyi. Päivä kerrallaan. Joskus toivonsa menettäen ja taas uudelleen sisukkuutensa keräten. Hän on kulkenut tiensä onnettomuudesta uuteen elämään aivan kuten monen selviytymistarina etenee, ylä- ja alamäkineen.
Ulrika on kouluttautunut onnettomuuden jälkeen valmentajaksi ja kirjoittanut kokemuksistaan ja ajatuksistaan kirjan. Hän haluaa jakaa ajatuksiaan siitä, miten jokainen voi auttaa parhaiten itse itseään. Hän luo toivoa miten vaikeimmistakin kokemuksista voi luoda uuden tien eteensä. Ulrika haluaa omalla työllään auttaa ihmisiä ei, pelkästään selviytymään, vaan myös kukoistamaan omana itsenään. Hän on tänä vuonna puhumassa Täysii-seminaarissa trauman mahdollistamasta kasvusta.
– Puhun Täysii-seminaarissa siitä mitkä tekijät mahdollistavat kasvun. Puhun myös traumasta, mutta ennen kaikkea kasvusta. Kun itse olen ollut monissa lehtihaastatteluissa ja niissä aina ihmetellään, että oletpa uskomaton selviytyjä, niin en itse koe olevani mitenkään erikoisen uskomaton. Ei minulle ole tapahtunut mitään yhtäkkistä valaistumista vaan tämä vain meni näin. Oli pakko selviytyä. Ei ollut vaihtoehtoja, toteaa Ulrika omasta toipumisprosessistaan.
– Naistenlehdet on täynnä selviytymistarinoita mikä on tietenkin hyvä asia, mutta narratiivi on niissä hirveän samankaltainen. Ja niitä kirjoitetaan niin, että toimittajakin tuntuu menevän sellaiseen ihailevaan moodiin. Ihmisestä tehdään sankari, kun hän on selvinnyt traumasta. Halutaan luoda sellainen sankarihahmo: ”Katsokaa, hänestä me kaikki voisimme ottaa oppia.”
– Mutta itseasiassa tutkimusten mukaan kuitenkin post-traumaattinen kasvu on yleisin reaktio traumaan. Se ei ole mikään harvinaisuus. Se, että ihminen kokee vahvistuvansa traumasta, on yleisempää kuin se, että olisi pelkästään aivan palasina ja murskana. Siinä on sellainen vinouma, että kuvitellaan, että he ovat vain poikkeusyksilöitä, jotka selviävät traumasta entistä vahvempana. Se ei todellakaan ole niin, toteaa Ulrika.
Ulrika sanoo, että traumasta selviytymisen matkalla hän on löytänyt itsestään sellaisen vahvuuden, jota hän ei aiemmin tunnistanut.
– Se on kuoriutunut esiin, kun on ollut pakko. Ennen onnettomuutta en olisi tunnistanut itsessäni moniakaan niistä asioista mitä minuun nyt helposti liitetään. Minua alkoi kiinnostaa, että mistä tässä selviytymisessä on kyse ja aloin tutkia aihetta. Nyt kun olen lukenut post traumaattiseen kasvuun liittyvistä tutkimuksista, niin tunnistan niistä itseni.
– Jos olisi sellainen ruudukko mistä voisi rastittaa ne seikat mitkä kuuluvat kasvuun traumasta selviytymisessä niin voisin vetää lähes niihin kaikkiin kohtiin rastin. Olen siis oppikirjamainen esimerkki posttraumaattisesta kasvusta enkä suinkaan mikään poikkeusyksilö. Haluankin tuoda juuri niitä asioita esiin mitkä tutkitustikin edesauttavat trauman jälkeistä kasvua ja miten jokainen voi tunnistaa niitä itsessään ja miten niitä voisi tietoisesti ruokkia.
Ulrika on sitä mieltä, että iso trauma pakottaa käymään asiat läpi tai muuten se voi tuhota oman elämän. Siihen Ulrikalla ei ole ollut varaa.
– Oma ajatukseni on, että ihan arkipäivien harmituksessa on helppo jäädä jumiin, koska sinulla on se vaihtoehto. Sitä jää pähkäilemään eri vaihtoehtojen välillä ja kokee olevansa jumissa. Mutta silloin tietää, että se ei ole vielä katastrofi, kun on vielä valinnanvaraa. Kun vaihtoehdot viedään pois, ainoa vaihtoehto on mennä eteenpäin ja selviytyä. Silloin ei voi kuin koittaa jotenkin rämpiä eteenpäin. Ei voi jäädä jumiin samalla tavalla, Ulrika kertaa omia oivalluksiaan.
– Trauma heittää sinut spiraaliin. Se menee jompaankumpaan suuntaan. Se voi olla eteenpäin menevä ja kohottava. Ja joissain tapauksissa se on sitten sellainen, että se vie vaan syvyyksiin ja epätoivon syövereihin. Vaikka kasvu on yleistä niin se ei ole automaatio kuitenkaan, että kaikille kävisi näin. Sehän tiedetään.
Ulrika kokee, että yksi olennaisin asia selviytymisessä on löytää itsensä syvemmin trauman mahdollistaman kasvun kautta. Hän sanoo näkevänsä peilistä katsoessaan tasapainoisen ja oman voimansa löytäneen ihmisen.
– Minulle on trauman kautta tullut vahvempi yhteys johonkin syvempään osaan itsessä mitä en tunnistanut aikaisemmin. Koen, että olen nyt sinut itseni kanssa enemmän kuin ennen. On rauha oman itsensä ja maailman kanssa.
– Ennen suoritin elämää, tein asioita koska koin että näin kuuluu tehdä. En siksi, että halusin vaan siksi, että koin, että niitä odotetaan minulta.
– Koen, että trauma on kiihdyttänyt muutostani. Monet pohtivat usein vasta 40-vuotiaana omia valintoja ja mitä itse aidosti haluaa tehdä, kun oman elämän rajallisuus alkaa enemmän konkretisoitumaan. Itse olen joutunut käymään läpi nuo asiat jo nyt.
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Ulrikan mielestä omassa onnettomuudessa ja paranemisprosessissa on ollut vaikeinta hyväksyä oma muuttunut kehonsa.
– Siihen on liittynyt paljon häpeää, huonommuutta ja kelpaamattomuutta. Olen kokenut, että olen ollut vääränlainen koska se on ollut niin näkyvää. Muutos on ollut niin äkillinen. Ristiriita sen välillä mitä kuvittelen ja miltä oikeasti näytin oli suuri. Sen yhteensovittaminen kesti kauan. Myötätuntoisen suhtautumisen löytäminen omaan kehoon on vienyt aikaa.
– Ihmisten suhtautuminen on tehnyt prosessista osittain kivuliaampaa, koska tilanteen on joutunut kohtaamaan muiden katseissa. Mutta se on ollut asia mikä myös pakottanut tekemään töitä asian eteen. En ole voinut piilottaa arpiani. Suurimmalla osalla meistä on haavoja mitkä ovat piilossa. Ne ovat sellaisia mitä on helppo pitää piilossa ja ne voi olla kohtaamatta, koska ne ei näy mihinkään. Ne ovat vain ihmisen itsensä tiedossa. Minun on ollut pakko tehdä se työ.
– Sen voi piilossa olevien arpienkin kanssa valita, tehdä töitä itsensä kanssa. Useimmat käyttäytyvät kuitenkin niin kuin niitä haavoja ei olisikaan. Siitä huolimatta ne ovat siellä sisimmässä, muistuttaa Ulrika.
Vaatii suurta nöyryyttä katsoa tällaisen tragedian jälkeen myös valoisia puolia onnettomuudessa. Niitäkin Ulrika löytää.
– Kokonaisuutena kun ajattelen kaikkea mennyttä, niin siitä on seurannut tosi paljon hyvää. Olisi tekopyhää sanoa, että olipa hyvä, että onnettomuus tapahtui. En edelleenkään valitsisi sitä. Mutta en myöskään valitsisi nyt sitä, ettei näin olisi käynyt, koska olen nähnyt mitä kaikkea hyvää siitä on tullut. Onneksi olen antautunut muutokselle ja siitä on voinut seurata näin paljon hyvää.
Ulrika on maaliskuussa 2018 julkaissut Nouse Nyt -kirjan. Kirjassa käydään läpi asioita onnettomuudesta tähän päivään.
– Kirjassani kerron tarinani hyvin rehellisesti. Minulle kirja ei edes kerro minusta, vaan tarinani kautta kerron mitä traumassa tapahtuu. Ja mitkä ovat niitä asioita, jotka mahdollistavat selviytymisen ja kasvun. Minulle kirja kertoo ihmisyydestä. Saan viikoittain palautetta kirjastani ja usein siinä toistuu se, että lukija kertoo huomanneensa lukevansa omia tunteitaan ja ajatuksiaan minun tarinastani. Se on jaettua ihmisyyttä. Kohtaamme samat tunteet, vaikka kokemamme tapahtumat olisivat erilaisia.
