Kun murheet on pieniä tai niitä ei ole, käperrymme usein omaan elämäämme. Silloin elämme usein kuin kuplassa, näkemättä tai kuulematta elämänpiiriämme laajemmalle. Kun kohtaamme suuren katastrofin tai joudumme tarpeeksi isoihin vaikeuksiin se on mahdollisuus luoda yhteys muihin. Vaikeimmista hetkistäni olen oppinut sen että auttamalla muita autan eniten itseänikin. Kun minulla on vaikeinta autan itseäni auttamalla muita.
Joskus kun on ollut todella rankkaa ja olisi kaivannut ulkopuolista tukea ja apua, olen kokenut monesti jääneeni sitä vaille. Meni kauan aikaa, niin, että koin sen epäreiluna. Syytin maailmaa ja keräsin katkeruutta. Huomasin kuitenkin yhden yllättävän ja toistuvan asian näissä tilanteissa.
Usein kävi niin, että kun olin eniten rikki ystäväni soitti tai laittoi viestiä ja tarvitsi tukea. Tai kohtasin muuten tilanteen jossa joku tarvitsi kipeästi apua. Huomioni siirtyi usein siis omista murheistani pois ja yleensä unohtuivat auttaessani muita. Huomasin, että vaikeimmilla hetkilläni pystyin kuitenkin vielä auttamaan muitakin. Se mikä aiemmin tuntui epäreilulta alkoikin tuntua etuoikeudelta. Huomasin, että omat murheeni ei olleetkaan raja jaksamiselleni. Se mitä opin heikoimmasta hetkestäni oli, että pääsen ylöspäin sieltä auttamalla muita.
On kuitenkin eri asia auttaa väkisin tai pelkästään katkeroittaakseen omaa mieltään lisää. Jos ihminen tarvitsee ja ottaa avun vastaan se on myös lahja auttajalle. Auttaminen siirtää huomion omasta tuskasta pois. Auttaminen mahdollistaa laajentamaan vaikeassa tilanteessa omaa negatiiviseen kehään ajautunutta maailmaa ja irtautumaan ajatustensa oravanpyörästä. Avun tarjoaminen luo yhteyksiä ja verkostoja muihin ihmisiin. Auttaminen tekee meistä yhtä, saa huomaamaan, että aivan niin, samassa veneessähän tässä ollaan.
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Kun järjestin vuoden 2017 marraskuussa ensimmäistä hyväntekeväisyyshuutokauppaa minua pelotti siinä tietyt asiat, enhän ollut tehnyt mitään vastaavaa aiemmin. Mietin kuitenkin kuinka paljon pelottaa sitä pientä lasta joka joutuu elämään orpokodissa ilman aikuisen rakastavaa läheisyyttä, kaivaten ja odottaen että joku rakastaisi. Tai sitä lasta joka katoaisi rakkaudettomuuden turtaan maailmaan ilman syliä. Mietin niitä lapsia joiden vuoksi hyväntekeväisyyshuutokaupan järjestän.
Pelkoni alkoi tuntua hyvin mitättömältä. Täysin merkityksettömältä. Suurimmissakin tuskan hetkissäni saan usein huomata että murheeni ovat sittenkin aika pieniä. Ja jos jotain positiivista maailman murheissa on niin niiden avulla kehitämme toisiamme kohtaan syvemmän ja laajemman myötätunnon verkon ja tiedämme mitä on olla apua vailla. Ja autamme.
