Ärsyttääkö sinua hehkutus, jonka kohteena on omien intohimojen ja unelmien toteuttaminen? Tuntuuko sinusta, ettet oikein tiedä, mikä se sinun juttusi on? Tuntuuko siltä, ettei ihan kaikki ole elämässä kohdallaan, muttet osaa sanoa, mihin suuntaan pitäisi lähteä? Tai ehkä mielessäsi on useampikin asia, muttet oikein tiedä, mikä niistä olisi se oikea. Se on tuttu tunne. Et ole yksin.
Kyseenalaistin tyytyväisyyteni nykytilaani ensimmäisen kerran pian kolmekymmentä vuotta sitten. Olin opiskellut muutaman vuoden. Valmistumiseen tarvittavia opintoja oli kasassa nipinnapin puolet ja motivaationi oli täysin nollissa. Minut ympäripuhuttiin jatkamaan. Sinnittelin opinnot valmiiksi yhdeksässä vuodessa. Päällimmäinen tunne valmistumisen jälkeen oli valtava helpotus. Ei koskaan enää! Vuosikausia näin jälkikäteen painajaisia, joissa säätötekniikan perusteet -kurssi olikin vielä suorittamatta enkä osaa enää edes integroida.
Työllistyin oman alani töihin, mutta todellinen motivaationi ei ollut juuri sen parempi kuin opiskeluaikoina. Erona oli, että vaivannäöstäni maksettiin palkkaa ja vapaa-aikana ei tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa, että pitäisi olla lukemassa tenttiin. Pohdin jatkuvasti alan vaihtoa, mutta mihin?
Intohimo löytyy
Olen lapsesta asti ollut kiinnostunut biologiasta. Hakeuduin avoimeen yliopistoon opiskelemaan. Oli mahtavaa kuunnella luentoa, jolloin luennoijan ilmoittaessa olevan aika lopetella siltä päivältä, teki mieli nostaa kätensä ja huutaa: “Ei vielä! Jatketaan hetki lisää!”. Kokemus oli ravisuttava. Samanlaista en ollut kertaakaan kokenut Otaniemessä ja olin sentään sieltä valmistunut.
Luin biologian pääsykoekirjat ja menin pääsykokeeseen. En tullut valituksi. Se ei ollut suuri yllätys eikä valtava pettymyskään. Ymmärsin, etten ollut valmistautunut riittävästi, koska motivaationi ei sittenkään ollut ollut riittävän suuri. Biologia jäi, kiinnostus siihen ei. Kokemus oli kuitenkin ollut ravitseva ja kannusti jatkamaan etsimistä. Samalla vaihdoin oman alani työpaikkaa muutaman vuoden välein edes jonkinlaista työmotivaatiota ylläpitääkseni.
Eräänä päivänä etsiessäni ideoita yksiöni remonttiin, silmiini osui ilmoitus ikkunaentisöijäkoulutuksesta. Olin aina ollut kiinnostunut erilaisista käsitöistä ja käynyt useita kansalaisopistokursseja, mutta mikään ei ollut tuntunut sellaiselta, että olisi houkutellut lähteä tekemään sitä työkseen. Tämä ilmoitus pysäytti.
Unelmien toteuttaminen yrittäjänä
Hakeuduin koulutukseen. Irtisanouduin ja heittäydyin kertaheitolla yrittäjäksi. Yli kymmenen vuotta erilaisissa ICT-alan markkinoinnin, tuote- ja projektinhallinnan tehtävissä jäivät taakse, kun unelmien toteuttaminen alkoi. Riskit olivat huikeat, mutta suljin niiltä silmäni. Halusin vain pois ja näin tässä oljenkorteni. Onnistuin markkinoimaan itseni ja työttömänä ei onneksi ole tarvinnut olla. Tulotaso putosi reippaasti, mutta koin uuden työni mielekkääksi, merkittävästi mielekkäämmäksi kuin aiemman työni. Tästä elämänmuutoksesta on nyt kymmenen vuotta.
Olin tyytyväinen tekemääni valintaan enkä olisi vaihtanut takaisin, mutta yhä edelleen mielessä kaihersi, etten vielä oikein ole löytänyt sitä kaikkein ominta juttuani. Hyväksyin sen, ettei minulla juuri sillä hetkellä ollut siihen vastausta, mutta luotin siihen, että se löytyisi. Olinhan jo tehnyt yhden ison muutoksen, joka oli vienyt arkeani mielekkäämpään suuntaan. Miksi en siis löytäisi sitä seuraavaakin askelta.
Pidin itseäni käsityöläisenä ja käsityöläinen olin, mutta kaikki ei tuntunut olevan kohdallaan. Perinteiset käsityötaidot ovat aina kiehtoneet minua. Kiinnostuin kansallispuvuista ja niissä käytetyistä tekniikoista. Hakeuduin kansallispukujen valmistajiksi tai kansallispukuneuvojiksi aikovillle tarkoitettuun koulutukseen. Keskustelin kansallispukujen parissa työtään tekevän ihmisen kanssa ja hän ilmoitti suoralta kädeltä, että heillä olisi tarvetta henkilöille, jotka ovat valmiita kirjomaan tai kutomaan nauhoja. Innostuin kuullessani, että kysyntää on, mutta samalla mielessäni mietin, millaista olisi työkseen kutoa nauhaa tai kirjoa tykkimyssyä. Hylkäsin ajatuksen. Se ei tuntunut omaltani. Minulla on palava kiinnostus kaikkea tätä kohtaan, mutta teen sitä mielelläni itseäni varten, harrastuksena. En työkseni. Tämä johtolanka tuli tutkittua.
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Löydän etsimäni
Jatkoin seuraavan kimpussa. Mietin muita käsityötekniikoita. Muistin vuosia sitten lehdessä näkemäni kuvan munankuorimosaiikkitekniikalla päällystetystä rasiasta. Selvisi, että tästä tekniikasta oli juuri julkaistu kirja. Hain sen kirjastosta ja aloin opetella. Irrotin viikottain yhden kokonaisen tunnin siihen, että käytän työaikaani tähän. Halusin osoittaa sillä itselleni, että olen tosissani etsimisessäni.
Jo muutaman viikon jälkeen totesin, että tämä oli kiinnostava uusi tuttavuus, mutta ei niin kiinnostava, että se viikko toisensa jälkeen olisi vetänyt minua puoleensa. Totesin myös, ettei ole minun juttuni valmistaa millään muullakaan käsityötekniikalla pitkiä sarjoja samankaltaisia tuotteita. Pohdin, olenko enemmän uusien tuotteiden suunnittelija, jos ulkoistaisin tekemisen muille. Tunsin pian, ettei näinkään ole. Jälleen yksi johtolanka tuli tutkittua.
Aloin tuntea kiinnostusta jatkaa tauolle jäänyttä blogikirjoittamista. Olin muutamaa vuotta aiemmin purkanut varsin syvän masennuksen ja ahdistuksen tuntojani blogiini, kunnes uupumus oli vienyt voimani. Tuntui, että teki mieli jälleen jatkaa kirjoittamista. Aiemman blogini tuoma palaute kannusti. Samalla olin huomannut, miten omat ajatukseni ja tuntemukseni jäsentyivät kirjoittaessani. Kirjoittaminen tuotti minulle uusia oivalluksia.
Unelmien toteuttaminen onnistuu vihdoin!
Kun aloitin uuden blogin, tunsin yllättäen voimallisesti, että kirjoittaminenhan on se, mitä minä haluan tehdä! Olen aina halunnut! Kuten olen myös aina surrut sitä, miten niin mielelläni kirjoittaisin, muttei minulla ole mitään sanottavaa, eikä minulla ei ole tarinoitakaan. Jokin merkillinen intuitio väitti kuitenkin minulle, että minä olen kirjailija. Tunne oli hyvin hämmentävä. Miten voisin olla kirjailija, jos minulla ei ole, mistä kirjoittaa? Päätin kuunnella sitä ääntä, joka niin sanoi ja luottaa siihen, että löydän kirjoitettavaa.
Aloitin siis bloggaamisen uudelleen. Hyvin nopeasti huomasin, että tekstiluonnoksia ja aiheita kertyy nopeampaan tahtiin kuin ehdin kirjoittaa ja julkaista. Minäkö olin se, jolla ei ole mitään sanottavaa? Mielessä pyöri myös aihe, josta olin ollut aikeissa kirjoittaa jo aiempaan blogiini, mutta se oli silloin tuntunut niin merkitykselliseltä, että oli jäänyt kirjoittamatta. Oli tuntunut siltä, etten saisi kaikkea sitä, mitä halusin aiheesta sanoa, millään mahtumaan yhteen ainokaiseen blogitekstiin. Tajusin: tässä minulla on nenäni edessä, hopeatarjottimella hyvin valmiiksi mietitty aihe ja sisältö esikoiskirjaani, jonka kirjoittamisen aloitin yli vuosi sitten.
Yksi asia johti toiseen. Hakeuduin viikonlopun kestävälle kirjoituskurssille, jossa kuulin ohimennen, että sellainenkin asia on olemassa kuin kirjallisuusterapia. Sisälläni jysähti. Olin löytänyt perille! Aloitin viime syksynä kirjallisuusterapiaohjaajan opinnot ja valmistun vuoden 2018 keväällä. Ensimmäisiä huojentavan kirjoittamisen kurssejani käynnistelen osana opintojani jo kuluvan talven ja kevään aikana.
Se lipeäkala
Niin, mitä siitä lipeäkalasta? Et voi tietää, pidätkö lipeäkalasta ennen kuin olen sitä vähän maistanut. Voit luoda siitä mielikuvan hajun ja ulkonäön perusteella. Sinuun voi myös vaikuttaa se, mitä mieltä muut ihmiset ympärilläsi ovat sen herkullisuudesta. Et kuitenkaan voi tietää, millaiselta se juuri sinun omassa suussasi maistuu ja tuntuu ennen kuin olet laittanut ensimmäisen ja ehkä toisen ja kolmannenkin haarukallisen suuhusi. Vasta sitten tiedät.
Samoin on sen oman unelmatyön ja oman intohimon laita. Hyvin harva meistä tietää jo syntyessään oman elämäntehtävänsä. En minäkään tiennyt tai ehkä tiesin, mutten osannut kuunnella itseäni. Siksi pitää kokeilla: avoimin mielin ja aivan itse. Pitää samalla muistaa, että sekin on tärkeä tieto, kun selviää, mikä se oma juttu ei ole. Silloin sen vaihtoehdon voi sulkea pois laskuista; se kortti on katsottu. Siihen voi luottaa, että sen tuntee kyllä omissa nahoissaan, kun osuu oikealle kohdalle. Eihän sitäkään tarvitse miettiä, onko oma herkkuruoka se jokin, joka menettelee ja on ihan ok vai se toinen, jota voisi ahmia loputtomiin.
Artikkelin kirjoittaja Mari Kuusisto on diplomi-insinöörin työt ikkunaentisöinnin kautta huojentavaan kirjoittamiseen vaihtanut kirjallisuusterapiaohjaaja ja luontoyhteysohjaaja. Marille on elämässä on tärkeää muistaa olla lempeä itseään kohtaan. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on myös paras palvelus, jonka läheisilleen voi tehdä.
