Kun keho ei kestä, liika on liikaa, kun kaikki hajoo, ei edes pinnalta ehjä, mitä jos mä en enää jaksa… Mun mielessä pyörii otsikoita… Vuosi oli 2012 ja kevät. Kisasin mun vikat kisat body fitneksessä huhtikuussa. Astuin alas lavalta ja romahdin. Lavalla ollessani jo tunsin valtavan paineen sisälläni ja sieltä pois päästessäni vaan itkin… ihan kaikkea… eniten mä olin vaan ihan h… väsynyt. Mä pakotin itseni lavalle, pakotin itseni siihen diettiin ja ennen kaikkea pakotin itseni jaksamaan, vaikka en ois jaksanu mitään. Mun sisu ei antanu periks, en voinu vaan päästää irti tai luovuttaa… tai niin mä sen siis näin silloin, luovuttamisena, joten en antanut itselleni vaihtoehtoja.
Tää tuleva kuva alla, on otettu jokunen hetki ennen kisoja. Kävin kuvauksissa muuta tarkoitusta varten ja pyysin parit erilaiset kuvat itselleni ja halusin olla alasti. Mä en ikinä julkaissut näitä kuvia, niistä ei tullu mitään fitnessimagon pönkityskuvia, vaikka varmasti oisin saanu tykkäyksiä näillä. Tämä kyseinen kuva oli mulla seinällä, mun omassa kodissa pitkään, mut sillä oli joku muu tarkoitus selkeesti. Ehkä se oli tämä ja odotti tätä hetkeä…
Jos kysyisin; mitä sinä näet kuvassa? Voin jo kuulla hyvin erilaisia vastauksia mielessäni…
Mä muistan tän hetken, kun tää kuva otettiin. Mulla oli aluks visio muusta, mut lopulta mä menin alasti istumaan tähän asentoon ja sit mä vaan tunsin…
Mun sisällä vyöryi joku kasvava energia, kuuma, polttava tunteiden aalto nousi vatsasta kohti rintakehää. Valtava liikuttuneisuuden tunne valtasi minut ja mun kasvot… Siinä oli jotain syvää, jotain vähän kipeetä, surua, haikeutta.. ja se oli siinä, tää kuva.
Selvää on, että mä koin myös jotain hullua tyydytystä tässä ajassa ollessani, mutta jos totta puhutaan, mä olin niin väsynyt, että en mä todellisuudessa edes ehtiny tajuamaan miltä mä näytin, eikä musta ole esimerkiksi edes kuvia tuolta ajalta. Mä vaan selviydyin. Mä treenasin, kävin töissä, söin, yritin nukkua ja treenasin.
Mun uniongelmat alko itseasiassa sillon kun aloin treenaamaan. En mä muista et oisin ikinä ennen nukkunu mitenkään erityisen huonosti. Alunperin mä muistan miten koukuttavaa oli huomata, miten voin itse muokata omaa kehoani, jolla oli sitä ennen tuntunut olevan oma tahto ja valta minusta. Se oivallus, et MINÄ pystynkin manipuloimaan tätä kulkuneuvoa, oli jotain valtavan mahtavaa ja sitä halus lisää. Lisäks treeneissä tuntuva fyysinen kipu, ei ollut koskaan mulle mikään vaikee juttu ja mulla ilmeisesti myös on kohonnut kipukynnys. Treenistä tullut tunne ja kipu alkoi sekin vähitellen siis antamaan jotain hullua tyydytyksen tunnetta. Se polte ja paine lihaksissa tuntu hyvälle.
Ihan alussa kun aloitin, oli salikäyminen vähemmän kivaa. Siinä jouduin kyllä todella pakottamaan itseni ensin mukavuusalueeltani, jossa olin kuitenkin elänyt jo reilu 20 vuotta. Sitä ennen en nimittäin urheillut lainkaan ja oikeastaan vältin kaikkea, minkä nimi oli liikunta. Alku oli nimenomaan pakkoa, suurta ärsytystä ja kyyneliä. Mun oli todella vaikeeta sietää epämukavuuden, uuden, osaamattomuuden tunnetta ja toisen neuvoja. Otti päähän siis niin paljon!! Olen kuitenkin kiitollinen, että menin ja pakotin, ja että mua potkittiin liikkumaan. Se johdatti mut yhdelle elämäni opettavaisimmalle tutkimusmatkalle itseeni ja kehooni. Ei menny kovin pitkään, kun löysin itseni salilta 3 kertaa viikossa ja tapasin sattumalta mun tulevan valmentajan. Hän alkoi puhumaan minulle kisoista, joista olin jo salaa haaveillutkin, mut mulla tosin ajatus oli kävässy vaan ihan fitnessmallikisassa, eikä muuta.
Mun valmentaja sai valettua muhun hyvin nopeesti uskoa ja sit oltiin jo vajaassa vuodessa astumassa bf noviisilavalle Oulussa. Se oli jotain ekstaasimaista. Kokemus oli mieletön. Kaikki uusi oli niin jännittävää ja palkitsevaa. Kovat treenit, enemmän ruokaa ja sit dietti. Sitä vaan odotti seuraavaa jännää hetkeä… kisa-asujen suunnittelumatkat ja viimeistelyt ja kaikki puunaamiset mitä siihen vaiheeseen kuulu. Todennäköisesti kaikki se järjestelmällinen tekeminen aiheutti ihan mieletöntä aivokemioiden ilotulitusta ja etenkin dopamiinikoukutusta, siinä kun suoritit koko ajan jotakin ”tehtävää”. Mä nautin siitä kaikesta ja tunsin et NYT mä oon ekan kerran elämässäni löytäny jotain sellasta, missä mä voin loistaa ja olla hyvä, jotain mikä tuntuu joltain. Niinpä mä Oulusta pääsin sit SM kisoihin ja oli 12. siellä. Sen jälkeen iskin seuraavat tavoitteet heti seuraavan vuoden syksyyn.
Olin niin voimaton, että kun juhannuksena menin moikkaamaan kavereita saareen, totesin 10 minuutin kuluttua, että mun on pakko lähteä takaisin kotiin, koska en yksinkertaisesti kyennyt olemaan siellä.
Se vuosi oli intensiivistä treenaamista täynnä. Omistin koko elämän fitnekselle ja 2011 kesä, kun olin dietillä olin jo ihan koomassa. Mulla ei energia riittäny mihinkään muuhun kun just siihen yhteen treeniin ja lopun kesän makasin nurmikolla ottamassa aurinkoa. Olin niin voimaton, että kun juhannuksena menin moikkaa kavereita saareen, totesin sinne tullessa ehkä 10min jälkeen, et mun on pakko lähtee takas kotiin, koska mä en yksinkertaisesti kyennyt olemaan siellä ja päässä vaan pyöri nälkä ja väsymys.
En mä tajunnu itse itseäni. En mä nähny sen kaiken ulkopuolelle. Sinä kesänä kärsin ihan järkyttävistä uniongelmista, enkä nukkunu juuri lainkaan. Mä oikeesti luulin et tuun hulluks. Se oli jotain ihan järkyttävää. Mun keho kävi niin kierroksilla, sydän tykytti rinnassa öisinkin ja mul oli ihan hullut yöhikoilut. Tästäkään huolimatta en edes harkinnu lopettavani hommaa kesken, enkä saanu ulkopuoleltakaan sellaisia neuvoja. Kaikki oli kuulemma ihan normaalia. Muistan, et mulla oli yks ihottumakohta reidessä, johon kisavärit ei levittynyt nätisti… se oli jo sitä aikaa, kun mulla oli alkavia suolisto-oireita ja ruoka ei pilkkoontunut kunnolla. Käytännössä mulla oli päällä jo ns vuotava suoli, ruoansulatus- ja imeytymisongelmat ja hirmu puutokset sen myötä, kun siitä vähästäkään ruoasta dietillä ei kaikki edes imeytynyt.
Selvää on, että mun keho yritti kaikin mahdollisin keinoin viestittää mulle epätoivoisesti jo huutaen apua, mut mä en kuullu, enkä kuunnellu.
Selvää on, että mun keho yritti kaikin mahdollisin keinoin viestittää mulle epätoivoisesti jo huutaen apua, mut mä en kuullu, enkä kuunnellu. Tää toka dietti oli siis jo vaikea, mut mä sain itteni lavalle ja SM:iin vaikka jouduin kapuamaan kaikki karsinnat läpi ollessani aina 4. kun kolme ekaa siis pääsi jatkoon SM:in. Lopulta vikoista karsinnoista pääsin jatkoon ja olin SM:ssä 8. eli jäin pari pykälää alle finaalista.
En pitäny mitään taukoja kisojen jälkeen vaan palasin aina nopeeta salille ja taas tyhjyyden tullen halusin seuraaviin kisoihin jotka päätettiin jo keväälle 2012. Siinä ei montaa kuukautta menty kunnes taas olin dietillä ja astumassa uudelleen lavalle. Olin jo niin loppu siinä vaiheessa, että keskeyttäminen kävi jopa sentään mielessä, mutta selitin itselleni, että mun mielenterveydelle on tärkeämpää, että vedän itseni sisulla läpi ja senhän mä sit tein. Kevään kisat oli tuolloin Turussa ja olin 4.
Sen jälkeen se oli sit siinä. Koko pöytä meni aikalailla tyhjäksi. Olin sekä fyysisesti, että henkisesti ihan hajalla. En ole ikinä ollu samanlaisessa tilassa kun silloin. Mun pää oli yhtä sumua, oikeesti, eikä mulla ollu suuntaa. Kaikki hajos. Mä jopa menetin mun työn. En saanu potkuja, mutta mun sopparia ei enää uusittu, koska olin usein myöhässä ja lähdin myös kiireellä aina kotiin/salille ja mulla oli kaiken lisäks työmatkaa n. 90 km/suunta, niin mä ajoin oikeestaan kilpaa mun väsymyksen kanssa aina. Täytyy todeta, että onneksi, ei liikenteessä käynyt koskaan mitään, vaikka pari kertaa autolla ajaessa olikin läheltä-piti-tilanteita.
Mä ymmärrän näin jälkeen päin, ettei sitä kenenkään tietenkään tarvinnut ymmärtää. Mä olin niin väsynyt päivisin, etten oikeesti pysynyt hereillä koko päivää. Salille menin treenibuustereiden avulla päivittäin ja suoritin sitä kaikkea yksi päivä kerrallaan. Selvää oli, ettei siinä tilassa pystynyt hoitamaan mitään kunnolla, eikä pää voinut toimia kovin tehokkaasti. Mä ihan aidosti ja inhimillisesti en vaan ymmärtänyt tai kyennyt näkemään itseni tai toimintani ulkopuolelle.
Siitä kesästä en oikeastaan muista paljon mitään. Olin pari kuukautta työtön ja pohdin mitä seuraavaksi. Hoitajana ei toki ollut kovin vaikeaa saada töitä, mutta mielekästä työtä saa aina hieman etsiä… Syyskuussa aloitin sitten väliaikaisen työn ja päätin, että vuoden loppuun mennessä löydän jotain itselleni mielekkäämpää, tietenkin samalla ollessa kiitollisena siitä, että sain turvattua sen syksyn. Sinä kesänä päätin myös uuden suunnan itselleni ja hain aikuispuolelle iltaopintoihin kosmetologilinjalle. Se oli mun toivo ja valonlähde, merkki mulle siitä, että menen eteenpäin. Työ hoitajana kun ei lopulta missään ollut oikein toiminut 100 % tyydyttävästi. Tää oli ehkä eka kerta kun suuntasin ajatusta johonkin muuhun ja myös siihen yrittämiseen, kuten molemmat vanhempani tahoillaan aikanaan…
Ainoa hulluus opinnoissa oli se, että olin siis päivätöissä Loviisassa ja ajoin Helsinkiin töistä suoraan illaksi kouluun ja sieltä takaisin kotiin Loviisaan nukkumaan. Onneksi tätä oli ”vaan” n. 3 kertaa viikossa. Tämä ei varmastikaan auttanut mun uupumukseen yhtään, eikä nopeuttanut mun palautumista. Myöhemmin olen kuitenkin nähnyt myös toisen puolen noihin opintoihin liittyen. Mä kävin siellä ”hoidossa”. Iso osa opintojahan oli konkreettisesti eri hoitojen tekemistä, joissa kädet ja kosketus on suurimmassa roolissa. Ah tuo kosketuksen parantava taika ja voima! Siitä kenties lisää toinen kerta…
Syksyllä heräsin ajatukseen, että minulla saattaa olla kilpirauhasen vajaatoiminta, menin kokeisiin ja sehän siellä oli.
Olotilani oli siis aika huono, hidas ja alakuloinen koko tuon vuoden ajan. Syksyllä heräsin ajatukseen, että minulla saattaa olla kilpirauhasen vajaatoiminta, menin kokeisiin ja sehän siellä oli. Olin jo sen verran lukenut aiheesta, stressistä, hiilarin puutteesta, kalorivajeesta, ravinteiden merkityksestä kilppariin, joten mulla oli vahva tunne, et olin ihan itse aiheuttanut vajaatoiminnan kaikella mitä olin vuosien aikana säätänyt. Yksikään lääkäreistä ei sen sijaan tukenut tätä ajatusta ja mulle määrättiin Thyroxin lääkitys, jota en kuitenkaan ottanut. Olin vakuuttunut, että pystyn itse korjaamaan tilanteen ja niin teinkin.
Tänä päivänä tiedän, että mulla on geneettinen alttius autoimmuunitaudeille ja kilppari on selkeesti yks mun heikoista lenkeistä. Stressi, henkinen ja/tai fyysinen, vaikuttaa mulla heti ruoansulatukseen ja mulla on selkeä suolahapon puute vatsassa, jolloin ravinto ei siis voi pilkkoutua kunnolla ja se johtaa taas moneen muuhun ongelmaan. Mulla on myös geneettinen mutaatio tai polymorfismi MTHFR geenissä, joka heikentää foolihapon muuntumista folaatiksi ja täten tiedän, että mun tulee kiinnittää ekstra huomiota myös tähän. Liian vähäinen folaatti johtaa kohonneisiin homokysteiini tasoihin, eli aiheuttaa tulehdusta elimistössä. Folaatin puute aiheuttaa myös DNA vaurioita, koska sitä tarvitaan nimenomaan sen uusiutumis ja korjaantumisprosessissa. Olen myös huomannut, että aineenvaihduntani ja hormonitoimintani reagoivat hyvin herkästi muutoksiin ja se uni… niin tärkeä uni.
Ilman noita kaikkia kokemuksia, en ois ehkä lähtenyt tälle tutkimusretkelle itseeni, löytänyt funktionaalista lääketiedettä, lukenut biokemiaa, tutustunut geeniperimääni ja oppinut myös sitä kautta hakkeroimaan omaa kehoani. En ois ehkä ikinä tajunnu, miten kompleksinen kokonainen uskomattoman hieno järjestelmä meille on annettu lahjaksi ja että siinä samalla meille on myös annettu ja luovutettu kaikki valta ikäänkuin joko tuhota ja raiskata sitä, mikä meille on uskottu ja annettu, tai sitten rakastaa, helliä ja hoivata sitä kuin kauneinta aarretta ikinä! Jos sinä ja sinun keho, ois sun lapsi, miten sun suhtautuminen muuttuisi itseäsi kohtaan? Tekisitkö jotain toisin? Meillä on täysi vapaus valita, aina. Must tuntuu, et monesti kun me saamme jotain ilman, että sen eteen tarvitsee tehdä töitä, kuten vaikka meidän keho, niin me pidetään sitä ja terveyttä itsestäänselvyytenä ja herätään vasta sitten, kun joku paikka hajoo jostain. Sitten me ihmetellään, et miten tässä näin kävi ja mikä sen teki!?
Yleisesti ottaen meille on annettu terve, toimiva keho, toki mahdollisten geneettisten alttiuksien kanssa. Geeniperimämme ei kuitenkaan määrittele meitä, sillä me voidaan itse vaikuttaa siihen ja omaan terveyteemme. Meidän ympäristö ja valitsemamme elintavat voivat sammuttaa ja aktivoida geenejä kuten esim juuri ravinnolla voidaan tehdä. Myös tässä englanninkielisessä lausessa viitataan siihen; ”Genetics load the gun, and the environment pulls the trigger!” -Dr. Francis Collins
Jos mä voin huonosti, mä voin katsoa itseäni peiliin. Jos mä voin hyvin, voin silloinkin katsoa peiliin.
Nyt tahdon vielä sanoa, että tämän tekstin tarkoitus ei ole parjata fitnestä, osoittaa sormella tai mustamaalata mitään tai ketään. Tää on mun tarina sellaisena, kun minä olen sen kokenut. Tällä tahdon ainoastaan herättää ajatuksia ja muistuttaa vastuusta itseämme kohtaan, jota vain me kannamme. Jos mä voin huonosti, mä voin katsoa itseäni peiliin. Jos mä voin hyvin, voin silloinkin katsoa peiliin. Tarkoitus ei ole olla täydellinen tai elää täydellistä elämää. Ei sellaista ulkoista täydellisyyden muottia ole olemassa. Elämä voi toki olla mulle tai sulle täydellistä, sieltä meidän omasta perspektiivista ja todellisuudesta katsoen ja se on ihan eri hyvä asia. Kaikki kun on kiinni asenteesta ja miten valitsee nähdä asiat!
Katso TÄYSII 2017 -seminaarin tallenteet VELOITUKSETTA! Puhujat: Aira Samulin, Ilkka Koppelomäki, Johannes ”Hatsolo” Hattunen, Jutta & Juha Larm, Nina Rinne, Pasi Rautio, Petri Hiissa, Sanna Kämäräinen, Sanna Wikström, Sonja Kaunismäki, Tomi Kokko & Tony Dunderfelt.
Mun kohdalla sattu olemaan niin, et fitnessharrastus ja -kisat sekä kaikki mitä nuo vuodet piti sisällään, toimivat triggerinä mun uupumiselle ja kehon sairastumiselle silloin. Se mikä johti alunperin tähän, oli mun mielen epätasapaino. Se, että en ollut tyytyväinen itseeni tai kehooni. Olin epävarma itsestäni, en todellisuudessa tiennyt mitä haluan elämältä tai uskaltanut olla se kuka oikeasti autenttisesti olen. Tunsin tyhjyyttä, tyytymättömyyttä ja yritin korjata ja täyttää tyhjyyden tunnetta suorittamalla ja saavuttamalla jotakin ulkoista ja tavoittelin tietynlaista kehoa ulkoisesti, joka vastaisi jotakin itse itselleni asettamaa roolia ja muottia, ihan vaan jotta voisin sitten olla kaikkineensa tyyvyäisempi ja onnellisempi itseni kanssa. Nimenomaan sitten… Toimiko? No ei toiminu! Ei sitten, eikä sittenkään… Ei se tyhjyys voinut täyttyä mistään ulkopuolelta, mutta nähdäkseni tämän, mun oli koettava ja kuljettava tuo tie.
Joskus meidän pitää siis oppia kantapään kautta asioita, eikä sekään väärin ole. Itse olen mennyt monesti sitä reittiä pitkin. Oppii niinkin, mutta mä haluun kertoa tästä kaikesta, jos ehkä joku, vois välttyä ihan totaali ”itsetuholta”… Sitten kun ns. pohjalle pääsee, niin toipuminen ja sieltä palautuminen vie ainakin tuplasti aikaa. Mä sain itseni noin huonoon kuntoon kahdessa vuodessa. Kisasin vikat kisat 2012 keväällä ja menin oikeestaan vielä huonompaan kuntoon kun 2014 mulla meni suolisto ihan totaali hajalle ja mulle puhkes vielä 2014-2015 vuosina järkyttävä käsien/käsivarsien ihottuma ja ruoka-aineyliherkkyydet. Pahimmillaan ihon kutina herätti joka yö, enkä pystynyt syömään kuin joitain ”turvallisia” ruoka-aineita. Tästä mä kerron toisessa postauksessa lisää…
Kaikkein eniten toivoisin, että me kiinnittäisiin arjessa huomiota omaan hyviinvointiin ja kuunneltaisiin kehon viestejä, sillä se kyllä kertoo meille jos kaikki ei ole hyvin. Toivon, että oikeasti ottaisimme säännöllisesti itsellemme aikaa, istuisimme alas edes hetkeksi ja kysyisimme itseltämme: Mitä mulle kuuluu? Jos vastaus on hyvää, niin ihanaa. Jos vastaus on jotakin muuta, niin silloin voi olla aika ottaa aikalisä ja pohtia mistä muu kuin hyvä tunne johtuu.
Mä uskon et ihan niistä perusasioista on aina hyvä aloittaa. Nukunko riittävästi? Syönkö riittävästi ja tarpeeksi monipuolisesti ja säännöllisesti päivän aikana? Juonko riitävästi vettä? Jaksanko liikkua? Liikunko riittävästi, mutta en liikaa? Viihdynkö työssäni? Tuntuuko työ merkitykselliseltä? Voinko kehittyä siinä mitä teen? Onko harrastuksia joista pidän? Tuovatko ne minulle iloa? Jääkö myös aikaa vaan olla? Entä sosiaaliset suhteet? Tapaanko ystäviä? Entä suhde omaisiin ja perheenjäseniin? Mihin minä uskon? Elänkö arvojeni mukaista elämää ja toteutanko unelmiani?
Mitä sinä valitset?
Rikotko vai rakastatko?
Elätkö sellaista elämää, jota tahdot elää, joka tukee sinun hyvinvointia ja tuntuu kaikilla – kehon, mielen, energian, sielun ja sydämen tasolla oikealta ja hyvältä?
